Nonni. Ainahan mää tiesin, että vanhemmuus on kamalaa. Luopumista, vastuuta ja huolta.
Mutta että sitten tulee ihan random lokakuun viimeinen päivä. Tiistai. Teinilikka huseeraa tuossa tapansa mukaan. Piilottaa sukkamyttyjä sohvatyynyjen väliin, hölisee lakkaamatta turhanpäiväisyyksiä ja iskee videoita erityispörröisistä kissoista naaman eteen. Tavanomaisen sähellyksen ja höpinän keskeltä erotan, että se sanoo menevänsä tänään rippikouluun.
Rippikouluun.
Mutta kun juurihan mä vasta itse kävin rippikoulun ja pillitin leirillä isosena toimineen Jarmon perään. Tyypin, jolla oli valtava Ville Niinistö -henkinen etupainotteinen luonnonkihara pehko ja jo vuotta vanhempana niin hirveän syvällisiä ajatuksia elämästä.
Nyt avuttomat aivoni yrittävät lähinnä pohtia hädissään, mistä lähtien vastasyntyneet ovat muka menneet rippikouluun. Koska siltä se vaan helvetti vieköön tuntuu. Ei äiti pysy mukana, vaikka kuinka olisi ruohonkorsien tavoin venahtaville tenavilleen hankkimassa jatkuvasti isompaa vaatetta ja ostaisi joka vuosi synttärikakkuihin yhden kynttilän lisää.
Jonkun aivolohkonsa sitä väkisin pitää menneessä. Muistelee Pectus-pastillin hajuisen sukulaistädin tavoin sitä, kuinka lapsi sanoi suklaata kukkuleeksi, ihmetteli muuharaisia ja nimesi pehmolelunsa kaikilla tietämillään tytön nimillä ja keijuasioilla. Tai kuinka se synnyttyään oli ensimmäisen vuorokauden vain hiljaa ja tuijotti.
Nyt se ei ole koskaan hiljaa. Ja aloittaa ihan pokkana rippikoulun.
Onhan mulla ollut tähän aikaa sopeutua. Ihan kokonaiset neljätoista ja puoli vuotta. Mutta kun se ei tunnu olevan äidille riittävästi. Aloin jo tunnepuuskassani ahdistua valmiiksi siitäkin, kuinka se jo ihan kohta kyhjöttää satunnaisten kotikotiviikonloppujen jälkeen tuolla autiolla linja-autoasemalla, lähdössä omaan kotiinsa, suureen maailmaan. Opiskelemaan, tekemään töitä, aikuistumaan ja elämään elämää, josta mä en tiedä kuin palan sieltä, toisen täältä.
Tuntuu ihan absurdilta, ettei kukaan äitiysneuvolassa muistanut kertoa, että niin juu, kun nyt ensin alat kiintyä siihen synnyttämääsi myttyyn, niin ei kuule aikaakaan, kun se jo häipyy siitä. Että nuori rouva on hyvä ja ylläpitää jotain ristipistoharrastusta siihen malliin, että on sitten tekemistä, kun se mukula lähtee.
Mutta niin. Rippikoulu.
Lähinnä tekisi mieli hyperventiloida paperipussiin ja vetää tumut ehtoollisviinistä (onk siin alkoholia?). Mutta parempi kai alkaa kaivella voileipäkakun ja lusikkaleipäin reseptejä kaapista, panna pitsikaulus prässiin ja silittää nenäliina.
Kai sitä tästäkin taas selviää.
-Päivi
*kuva: Ella Jalava
Ai että….. näinhän se menee!! Ihan hirvittää, että keväällä meilläkin esikoinen täyttää jo kymmenen!! Mutta sun on tosiaan parasta alkaa tekeen lusikkaleipätaikinaa ja kiillottaa kakkulapiot. Hetkessä käyty yks rippikoulu ? Ihania on nämä sun kirjoitukset!! Terkuin,Tiitu
Joo, siis toi just, kun aika tuntuu menevän niin hurjaa vauhtia. Yht’äkkiä huomaa, että kohtahan ne jo karkaa pesästä, vaikka juuri vasta ihmetteli tuoreena äitinä sitä vauvan pehmeää ihoa. Oijoi. <3
Kiitti kivoista sanoista. <3
Myötäelän täysin kanssasi, vaikka oma lapsi on VASTA 11-v….ja haaveilee jo moposta…;)
Ei mee ku hetki, kun sekin on jo 14! Kääk! <3
Feel you sis!! Täällä samanmoinen ahdistuksen ja kaihomielisyyden riivaama musti. RIPPIKOULU!! WHAT?! Erehdyin katsomaan omia rippikuvia, joissa isä Günther-viiksineen ja äiti poltetun permiksensä alta niistävät kirkonpenkissä omia kaihojaan kangasnenäliinoihin. Se järkytti ehkä vielä enemmän. Mä en millään voi olla niin VANAHA!! EMMILLÄÄN!!
Ai saakeli! Toi on kyllä paha. Ja NYT ME OLLAAN NE POLTETUIN PERMIKSIN NIISTÄJÄT! Kualen! 😀
“Little boys should never be sent to bed
They allways wake up a day older”
Ps. Paras lusikkaleipäresepti löytyy Valiolta 😉
Haha! Kiitos vinkistä! 😀
ja sitten kun tuosta selviää…tulee ne kaikki isommat muutokset. Yhtäkkiä huomaa, että voi hyvän tähäre, lapsenlapseni on eskarilainen….ja pian hänetkin pitää luovuttaa isolle maailmalle.
Eijeijei. En kestä! <3
Samoissa fiiliksissä täällä… Sunnuntaina istuin rippikoulun aloitusmessussa ja yritin urheasti näyttää siltä etten itke, vähän vaan aivastuttaa tai jotain…
Mun vauvani, jo niin iso!!!????
Pitää kai hankkia vahva rauhottava lääkitys konfirmaatiopäivään, ettei perheen tarvi hävetä kun rääyn kirkossa koko pari tuntisen jutun… Kun mun pikkuiseni onkkn niin ison näköinen puvussaan. Elämä edessään, me jäädään pikkuhiljaa taustatuiksi hänen etsiessään omia juttujaan.
Niin sen tietenkin pitää mennäkin..
Mutta ajoittain, hetkellisesti kaipaan niitä hiekkalaatikkoaikojakin.
Oi, juuri tuo. Kun silloin ne oli niin riippuvaisia. Ja oli niille kaikki kaikessa. Vaikka tottakai, kuten sanoitkin, näin sen kuuluu mennäkin. Mutta ottaa se koville, ei voi mitään. Meidän pienet! <3
[…] viime syksynä olikin vähän kriisin paikka se, että esikoinen on tullut rippi-ikään, nyt aletaan olla huomattavasti konkreettisemman kriisin äärellä. Parin kuukauden kuluttua […]