Kuva: Solar Films/Marek Sabogal
Sellasta kepeää suomalaiskomediaa olin menossa katsomaan.
En voi sanoa tuntevani Tuomas Kyrön luomaa Mielensäpahoittaja-hahmoa. En ole lukenut kirjoja, enkä katsonut ensimmäistä Mielensäpahoittaja-elokuvaa, koska (myönnän, täysin typerästi) luulin, että tämä on sellainen juttu, joka ei ikäänkuin kuulu mulle. Jotain sellaista jöröä, alleviivaavaa ja stereotypistä Suomi-hauskaa, joka nostaisi enemmän myötähäpeää kuin suupieliä.
Enkä ajatellut näin siksi, ettei Tuomas Kyrö olisi hauska. Hänen jutuilleen tv-paneeleissa olen nauranut usein. Mutta kun oli se mielikuva. Jämähtänyt ja jotenkin jo ylikulutettu.
Viime syksynä sitten sain työkomennuksen mennä katsomaan Uudenkaupungin teatterin versio Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmästä ja kirjoittaa siitä arvostelu lehteen. Katsomossa yllätin itseni tihrustamasta itkua useampaankin otteeseen. Kyrön teksti oli niin vähäeleisen puhuttelevaa ja ohjaaja oli uskaltanut säilyttää tuon hiljaisen hienovaraisuuden sortumatta koheltamiseen tai pikanauruihin. Yllätyin ja liikutuin.
Kun ensimmäisen kerran huomasin, että Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja tulee valkokankaalle ja pääosaa näyttelisi vieläpä lapsuuden idolini Heikki Kinnunen, päätin mennä katsomaan sen ensi tilassa. En osannut asettaa sille suurempia odotuksia, koska jostain syystä juuri kotimaisista elokuvista kokemus on usein jäänyt harmillisesti vähän vajaaksi. Olen nähnyt tosi paljon ihan hyviä ja ihan hauskoja suomalaiselokuvia, mutta viime vuosina nähdyistä parhaat kotimaiset ovat taitaneet kuitenkin olla lastenleffoja.
Mutta jos jotain odotin, odotin lähinnä komediaa.
No, olin väärässä. Kaikesta. Pala nousi kurkkuun samaa tahtia ensimmäisen kamera-ajon kanssa. Yritin pidättää, hetken pystyinkin. Viiden minuutin jälkeen padot aukesivat ensimmäisen kerran. Ja sama, hyvin kostea linja jatkui aina elokuvan lopputeksteihin saakka. (joo, ja sen ylikin… kotimatkallakin vielä vähän niiskutin)
Vaikka kyllä minä nauroinkin sieltä itkuni seasta. Välillä tunsin yhtä aikaa kaikkea ja päästelin hirnahduksia ja nyyhkäyksiä vuorovedoin. Kun hetkeksi toivuin ja hengitys tasaantui, tuli nurkan takaa jo seuraava hetki, joka aloitti saman porukohtauksen alusta.
Elokuva oli tehty niin taitavan koruttomasti, niin tutun tuntuisesti, niin vähäeleisen koskettavasti. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä, eikä mitään liian vähän. Siinä oli Mielensäpahoittaja, se, joka me jokainen tunnetaan. Jonkun isä, pappa, setä, naapuri. Äreä, vähäpuheinen ja vähän kaikkea vastaan, mutta kuoren alla ajatteleva, lämmin ja hauras.
Erityisesti juuri tuo leffan koruttomuus iski. Ohjaaja Tiina Lymi oli uskaltanut antaa tilaa hetkille ja onnistui kuvittamaan suomalaisen sielunmaisen, maaseutumiljöön ja mummulan kahvipöydän niin, että pannukahvin tuoksun ja kaneliässän pystyi melkein haistamaan. Mihinkään ei ollut kiire. Vuorosanat tipahtelivat juuri sillä verkkaisella tahdilla kuin isovanhempien rintamamiestalon portailla on tapana. Välillä oltiin vaan ihan hiljaa.
Se oli kaunista ja koskettavaa. Tuttua, samaistuttavaa, suomalaista.
Lymin hienon ohjauksen lisäksi on pakko tietysti nostaa esiin Heikki Kinnunen. The Heikki Kinnunen. Mies ei tehnyt vain Mielensäpahoittajan roolia, vaan oli Mielensäpahoittaja. Kuin tehty karvalakin sisään. Ja sanon vaan, että jos Kinnusta ei ensi vuoden alussa palkita kaikilla mahdollisilla kotimaisen elokuvan palkinnoilla, niin syön soppaa siitä karvalakista.
Hienon roolityön tekee myös toinen pääosan esittäjä Suvi Tuuli Karhu. Ja olipa muuten mukava nähdä tuoreet kasvot valkokankaalla!
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja tulee virallisesti ensi-iltaan ensi viikolla, 24.8. Suosittelen lämmöllä suuntaamaan elokuvateatteriin (kannattakaa paikallisia!).
Mä ajattelin itse mennä vielä toistamiseenkin, sen verran kovaa tämä kolahti.
-Päivi
Kannatan että katsot myös sen ekan osan 🙂 meillä olis dvd lainata mutta asut ehkä liian kaukana 😉
Se on kyllä nähtävä myös! Mutta ensin pitää hetki vielä sulatella tätä.