Tokaisu “Miksköhän toi nukkuu päiväunet? Ei se kyllä yleensä… ettei vaan oo kipeeksi tulossa..” päättyy useimmiten juuri siihen, että kipeäksihän se on nimenomaan tulossa. Tai tullut jo. Omansa kun aika hyvin tuntee, on oppinut myös huomaamaan melko varhain, yleensä jo siinä vaiheessa kun lapsi itse ei vielä ymmärrä olevansa sairas, että jotain on vialla.
Tänä viikonloppuna mysteeripäikkärit paljastuivat kuumeen aiheuttamaksi. Ja siitähän se arpominen vasta alkaa; montakohan päivää tää kestää, kumman vanhemman palaveri on tärkeämpi, kumpi oli kotona viimeksi ja eikö sitä nyt voi siirtää. Toisin sanoen; kumpi jää sairaan lapsen kanssa kotiin?
Meillä ollaan jääty aina pääosin vuorovedoin ja saatu kyllä sovittua sairaspäivät suht hyvin. Nyt, kun lapset on jo isompia, pystyy kotoa käsinkin ainakin pakolliset duunit hoitamaan, riippuen tietysti vähän lapsen sairaudestakin. Olettaen siis, että työt on sellaisia, että niitä kotoa käsin pystyy hoitamaan. Läheskään kaikki ei toki ole.
Itse olen aina, ihan niistä ensimmäisen lapsen ensimmäisistä sairastumisista lähtien tuntenut itseni huonoksi työntekijäksi, jos olen joutunut lasten takia olemaan pois töistä. Mieleen on jäänyt jokunenkin kerta, kun kuumeisen ja korvatulehduskierteisen lapsen kanssa valvotun yön jälkeen olen soittanut, etten pääse töihin ja langan toisesta päästä on muistettu lähinnä kertoa, kuinka suuria hankaluuksia se työpäivän järjestelyissä aiheuttaa. Ja aiheuttaahan se. Mutta jokainen sairaan lapsen kanssa kotiin jäänyt tietää, kuinka veemäinen tilanne se on. Kun lasta ei kipeänä voi, saati halua, hoitoon viedä ja harvalla varmaan on apukäsiäkään jonoksi asti arkisin, niin vähänpä tuossa vaihtoehtoja on.
Me ollaan onneksi viime vuosina päästy aika vähällä, vaikka nämä kersat jokaisen 300 kilometrin säteellä kiertävänä yrjötaudin tuntuvatkin nappaavan. Edellisessä työpaikassa olin 1,5 vuoden aikana vain yhden (1) päivän pois sairaan lapsen takia. Mies autollisena on hoitanut myös kaikki hammaslääkärit, neuvolat ja muut työpäivän kesken hoidettavat lapsihommelit. Ja silti on aina sellanen olo, että tämäkin sairaspäivä pitää nyt varmaan korvata jotenkin. Pahimmassa tapauksessahan tauti on tarttuvaa laatua ja parin päivän kuluttua sitä makaa itse petipotilaana. Siitä se ahdistus vasta syntyykin…
Toisaalta olen myös kuullut perheistä, joissa käydään keskustelua siitä, kumpi saa jäädä sairaan lapsen kanssa kotiin. Jotkut osaa siis ottaa sairaspäivän ilmeisesti enemmän ylimääräisen vapaan kannalta.
Toisaalta ihan pöljää tuntea syyllisyyttä jostain näin luonnollisesta. Lapset sairastuu ja silloin on jommankumman vanhemman heitä oltava hoitamassa. Eikä yksikään firma varmaan satunnaisen työntekijän satunnaisiin sairaspäiviin ole kaatunut. Mutta kun silti…
Mites teillä? Meneekö muksujen sairaspäivät tasajaolla ja ilman ylimääräisiä syyllisyyksiä?
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Melko tasan koitetaan pitää ja paljon ollaan kyllä päiviä puoliksikin. Mun työ alkaa usein klo 6 ja jos kymppiinkin asti pystyy olemaan, on hommat jo ihan mallillaan, usein siis ruokatunnin aikaan kirjaimellisesti läpystä vaihto. Mies on sitten ruokiksesta neljään töissä, myös molempien työnantajille tämä sopii.
Apukäsiä ei ole, joten itse kaikki on aina hoidettu, välillä toista viikkoakin kun on useampi lapsi ja peräkkäin sairastavat, tietenkin.
Ja meillä se kotona oleminen on joutumista, ei todellakaan mikään ylimääräinen vapaa.
Toi on kyllä hyvä systeemi ja joskus meilläkin ollut käytössä, että ollaan päivä puoliksi. Just mietin tossa, että onneksi olin vielä kotiäitinä silloin, kun muksut sairasti vesirokon, kaikki peräkkäin. Siinä olis ollu hiukan järjestämistä…
Meillä ei onneksi tarvi arpoa kumpi jää kotiin kun mä oon jäänyt kotiäidiksi. Samihan sairastelee lähes jatkuvasti. Mies matkustelee suht paljon työnsä puolesta niin ei se edes voisi jäädä kotiin ja tuskin mua kukaan työnantaja kauaa katseliskaan kun ois jatkuvasti poissaoloja. Mä podenkin sit syyllisyyttä siitä, etten oo kunnon verojamaksava kansalainen…
No tuo on kyllä hyvä, kun se molemmille vanhemmille sopii (ainakin näin ymmärsin). 🙂
Meillä mies haluaa aina jäädä lapsen kanssa kotiin. Mun työt hoituu suurimmaksi osin netin väityksellä joten voisin jäädä myös kotiin etenkin nyt kun 6 veen kanssa voi jo töitäkin tehdä herra disneyn viihdyttäessä potilasta.
Joskus esikoisen aikaa vedin herneet venttiiliin kun miehen palkanlaskija pyysi todistuksen, että vaimo on tosiaankin ollut töissä kun isä oli lapsen kanssa kotona. Siis WTF! No sen koomin ei ole tarttenut kellokorttikirjauksesta kopiota lähettää.
Mä olen kuullut perheistä, joissa toinen vanhempi on vanhempainvapaalla ja silti lapsen sairastuessa töissä käyvä osapuoli on hoitamassa sairasta lasta. Tietysti jotain erityistilanteitahan voi olla, mutta lähtökohtasesti ei oikein istu mun oikeuskäsitykseen…
Tuttu tunne! Kun lapsi sairastuu illalla/yön aikana, kaivetaan kalenterit esiin ja selvitellään kummankin pakolliset palaverit. Valinta on helppo, jos vain toisella on työkone mukana kotona kun lapsi sairastuu: Se, jolla on kone kotona, jää kotiin ja hoitaa pakolliset jutut etänä.
Tietyntyyppisissä töissä on ehdottomasti juuri tuo etu, että niitä voi tehdä etänä. Tähän tyyliin meillä myös useimmiten homma pelittää.
Meillä menee tasajaolla ja ilman syyllisyydentuntoja. En ole koskaan edes tajunnut, että voisi tuntea syyllisyyttä. Ehkä tämä on vähän työnkuvastakin kiinni. Lähinnä olen tuntenut lievää stressiä, kun tiedän, että hommat kasaantuu. Toisaalta nykyään teknologia takaa mulle täydellisen kotitoimiston, ja voin tehdä töitä myös kotoa käsin, jos se lapsen taudinkuvan puolesta on mahdollista. Joskus teen paljonkin, joskus en.
Ehkä mulle ei noita syyllisyysoloja pääse tulemaan, koska kukaan ei yleensä joudu tekemään työpaikalla mitään mun puolestani. Ihan itselleni rästityöt kasaantuvat.
Mies, joka jää kotiin hoitamaan sairasta lasta ehkä jopa minua useammin, ei pysty tekemään etätöitä. Hän on kotona ja hoitaa sairasta lasta. Ja tekee siinä samalla tekemättä olevia kotitöitä. En ole kuullut hänenkään juuri syyllisyyttä manailevan. Lapset sairastaa ja ne on hoidettava, sillä selvä.
Joskus toki meillä molemmilla on sellainen tilanne, että olisi ihan pakko olla työmaalla, ja 1-3 lasta alkaakin oksentaa tai kuumeilla juuri silloin. Kyllä sitä niissä hetkissä olisi onnellinen esimerkiksi lähellä asuvista, eläkkeellä olevista isovanhemmista.
Moni taas ehdottaa etenkin toipilaslapsille jonkinlaisen ulkopuolisen hoitajan palkkaamista (ja jotkut työnantajat ihan tarjoavatkin tällaista mahdollisuutta). Mutta enpä tiedä. En ole koskaan lämmennyt ajatukselle, että joku vieras hoitaisi minun sairasta lastani. Ehkä tämä on vähän lapsikohtaistakin. Toiset lapset eivät ole moksiskaan moisesta, mutta meidän pilttejä tuollainen asetelma jännittäisi aika tavalla.
Noh, kohta tätä ongelmaa ei enää ole, kun lapset alkavat olla niin isoja, ettei niitä enää saa palkallisesti jäädä hoitamaan. Tätä tulee paljon pohdittua, ja esikoinenhan on jo tuon maagisen 10 vuoden iän ajat sitten ylittänytkin. Käytännössä jos tuommoinen isompi lapsi sitten tarvitsee aikuista kaverikseen päivän aikana, niin minähän se olen, joka jää. Aina. Koska mulla on se etätyömahdollisuus.
Toi on musta ihan oikea asenne. Eihän tuollaisesta kuulu tuntea syyllisyyttä oikeasti. Mutta tietyt asiat on varmaan joillekin (esim just mulle) sisäänrakennettuja, niinku toi syyllisyys. Hemmetti aina ja joka asiasta. Pyh!
Mä en myöskään lämpene vieraaseen hoitajaan lasten sairastaessa. Ehkä vasta äärimmäisessä hädässä, jos mitään muuta keinoa ei olisi.