… tekisi mieli rutistaa pikkuinen rusinaksi ja piilottaa ihon alle. Suojella ja varjella, ympäröidä pieni pumpulilla, pilvillä ja kaikella pehmeällä. Olla turvana ja pitää kädestä kiinni. Koko ajan.
Poika lähti eilen yökylään kaverilleen, kuten monta kertaa aiemminkin. Muutaman tunnin kuluttua soi miehen puhelin. Kuulin jämähtäneestä äänestä, että jokin on vialla. Laskettuaan puhelimen, mies laukkasi hädissään pari kertaa huoneesta toiseen (ilmeisesti etsien vaihtovaatteita) ja sai sanottua vain, että “poika on telonut itsensä rampeilla”. Sitten Opeli vilahtikin jo ikkunan ohi.
Jäin ilman sen tarkempia tietoja kotiin tyttöjen kanssa. Odottamaan. Pelkäämään. Kummallisen monta ajatusta sitä ehtii takaraivossaan kehittää vajaassa tunnissa. Jos poika on pudonnut rampin päältä. Lyönyt päänsä, taittanut niskansa, murtanut jalkansa. Yritin rauhoitella itseäni, pintanaarmuja varmaan vaan. Sattuuhan niitä pojille.
Jännä, miten pitkiltä minuutit voivat tuntua. Millaisiin mittoihin hätä ja huoli voivat kasvaa. Ja kuinka valtaisa on helpotuksen aalto, kun auto kaartaa pihaan ja poika kävelee omin jaloin kotiin.
Kasvot veressä, mustelmilla ja ruhjeilla, mutta muuten kunnossa. Ensi-avun ovellakin olivat varmuuden vuoksi käyneet, mutta koska kyseessä onneksi olivat vain ne pintanaarmut, pääsivät saman tien kotiin. Akuuttina hoitona kainalo, leffa ja jäätelö. Paljon halauksia.
Pahinta vanhemmuudessa on menettämisen pelko, joka konkretisoituu tällaisina pieninä hetkinä. Aina uudelleen sitä toivoo, että voisi ottaa itse vastaan kaikki iskut ja harmit lapsen puolesta. Mikään ei kouraise niin syvältä, kuin oman lapsen kipu.
No, poika onneksi itse nousi jo pyörän selkään ja lähti kaverilleen leikkimään. Ja säästää edelleen rahaa uuteen potkulautaan, vaikka sen kanssa eilen nenilleen menikin.
Helpotuksen huokaus.
-Päivi-
Voi Päivi! Ihana kirjoitus! Muruille terkkuja! Täällä mä taas pillitän ja kaipaan teitä. T. Sanni
Ei saa pillittää, ku sit mäkin alan! <3 Oot ihana, terkkuja!!!
Raskaushormoneissa tätä lukiessa itku kyl tuli. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Onneksi tosiaan selvittiin säikähdyksellä. Mutta kyllä hiukan tiukemmin on tullut poikaa viime päivinä rutistettua.
Huh! Onneksi selvisitte pikkukivulla ja säikähdyksellä. Kuvasit hyvin tuntemuksia ja ajatuksia, jotka meillä vanhemmilla tuollaisessa tilanteessa on…
Itsekin koin eilen kauhunhetkiä, kun viis vee kikkaili mun vieressä soffalla ja kudoin. Yhtäkkiä hän kaatui niiden mun puikkojen päälle ja sentti silmämunasta tökkäs puikko. Yölläkin heräsin kamalaan tunteeseen, mitä OLIS voinu käydä… Joskus se enkeli on vaan mukana näissä hommissa.
Voi kamala, mikä tilanne! Mulle tulee muuten myös usein jälkeenpäin tuollaisia kamalia oloja, että mitä jos…
Onneksi molemmilla oli enkelit matkassa. Huh.
k