Kun ikävä iski.

Selailin tuossa eräs ilta väsähtäneenä työpäivän jälkeen omia vanhoja statuspäivityksiäni Facebookista. Älkää kysykö miksi, en varmaan saanut sohvalla maatessani itsestäni muuta irti. Hymähtelin vanhoille vitseille, naurahtelin keskusteluketjuille ja koin monta “ainiin!” -hetkeä. Joulukuun kohdalla silmiin osui kuva Hilmasta, unelmasta, neljännestä lapsestani, josta jouduin luopumaan.

Tuli spontaani itku. Kamala ikävä. Se oli kuitenkin jotain, minkä olin itse luonut. Jännä, miten kaukaiselta tuo yrittäjyysaika nyt jälkeenpäin tuntuu. Ja vaikken itse yrittäjyyttä kaipaakaan, kauppaa kyllä kaipaan. Sitä mun ikiomaa juttua. Se oli niin mun. Ikioma.

Hilman lopettaminen oli aika kova paikka, vaikkakin ihan välttämätöntä. Haikeus iskee aina toisinaan, mutta tuskin silti päätökseni lopettamisesta olisi missään vaiheessa muuttunut. Tasaisesti kuukausittain tuleva palkka ja tietty määrä vapaata viikottain ovat tässä elämäntilanteessa kultaakin kalliimpia. Tai Hilmaa. Niin rakas ja tärkeä kuin se mulle olikin.

Olisinko sitten näin jälkikäteen tehnyt yrittäjänä jotain toisin? Ehkä ollut hieman vähemmän jääräpää. Enemmän ketku, suorempi ja röyhkeämpi. Mutta mä en olekaan synnynnäinen yrittäjä, heitäkin on. Mä tarvitsen kuitenkin elämään tietyn tasapaksun varmuuden vaikkapa nyt taloudellisissa asioissa. Olen liian mukavuudenhaluinen. Liikaa pää pilvissä.

Onneksi Hilmasta jäi käteen sentään vähän muutakin, kuin velkaa. Oivalluksia, ystäviä ja oppia. En siis yrittämistä näin jälkeenpäin kadu, vaikka toki ilman noita velkojakin pystyisin elämään… Edelleen kehotan kaikkia unelmoimaan ja yrittämään! Haaveet on tehty toteutettaviksi.

Ikäväkin helpottaa varmaan taas kohta. Elämä jatkuu. Jotain uutta mukavaa on varmasti vielä edessä, siihen on uskottava.

-Päivi-

It's only fair to share...

Twitter

Facebook

Pinterest