Kun äiti itselleen harrastuksen loihti

Mä pelasin joskus teini-iässä muutaman vuoden koripalloa. Pienessä kotikaupungissani koriksella oli muutoinkin vahva asema erityisesti tuolloin 90-luvun menestyksen vuosina ja kun itse löin Air Jordanini naulaan, jatkoin lajin parissa kannustamalla edustusjoukkuetta pikkuhamosessa cheerleaderina. Koris kuitenkin jäi teatterin jalkoihin, kun pääsin Tampereelle opiskelemaan ja keskityin taiteiluun.

En tiedä kuinka sattumaa oli, että tuo meidän pätkä innostui myös juuri koriksesta käytyään kokeilemassa ensin melkein kaikki muut palloilulajit. Pieneen käteen istui parhaiten kuitenkin nimenomaan juuri koripallo ja silmiin löytyi säihke, jollaista ei aiemmin ollut. Tietysti olin tyytyväinen ja innostunut itsekin; tän homman minäkin tunnen!

Itselläni ei parin vuoden takaisen teatteriprokkiksen jälkeen ole ollut mitään harrastusta. No toki noita seuran talkoohommia ja blogihommia, mutta ei mitään ihan ikiomaa, joka irrottaisi myös työminän arjesta. Tiedän myös varsin hyvin, mistä se johtuu. En ole kaivannut ainuttakaan aikataulua olemassa olevien lisäksi. Lisäksi olen julmetun kranttu. Ohjattu ryhmäliikunta aiheuttaa näppylöitä ja lenkkeilykin on pidemmän päälle aika yksinäistä hommaa. Ja sit on tietty vielä se, että sohvalle on hiton paljon helpompi jäädä, jos ei ole tarjolla jotain, mikä on just se oma juttu.

Jo vuoden päivät olen hautonut haavetta tällaisten rapakuntoisten naisten omasta korisporukasta. Rennosta pelailusta ilman yhtään vihjausta hyökkäyskuvioista tai sarjapeleihin osallistumisesta. Pelaamisesta ihan vaan siitä pelaamisen ilosta, porukassa, jossa kaikki ovat suunnilleen samalla (nolla)tasolla. Ensimmäisen kerran asiasta puhuttiin varoen jo vuosi sitten, mutta lopputulos olikin naisjoukkue, joka osasi ihan oikeasti pelata. En mä nyt sellaseen.

Toistamiseen heitin ajatuksen ilmoille ääneen keväällä tilaisuudessa, jossa kysyttin osallistujien liikuntahaaveita. Nostin leveän takamukseni tuolista ja hieman punastuen kerroin haaveilevani naiskorisporukasta. Hieman nolona istuin takaisin alas ja mietin, että mitä mä nyt sen menin ääneen sanomaan. Kuitenkaan onnistu.

Pari viikkoa sitten kuitenkin rohkaistuin. Niin helposti sitä tulee sanottua vaan, että jos vaan joku järjestäis. Vielä yhtään noita jokuja kasvattavaa puuta en ole kuitenkaan löytänyt, joten melkeinpä jos jotain haluaa, se on parempi vaan tarttua ihan itse härkää sarvista. Huhuilin Facebookissa, josko joku innostuisi lähtemään mun kanssa höntsäilemään. Ajattelin, että jos kuuden hengen porukan saisi, voisi pelata katukorishenkisesti edes. Kymmenellä saatais jo 4 vs 4 -pelit aikaiseksi.

Nyt, vajaat kolme viikkoa myöhemmin meillä on Facebook-ryhmä, jossa on 78 jäsentä. Seitsemänkymmentäkahdeksan. Sain salivuoron maanantaiksi. Eilen kaksikenttäinen koulun sali täyttyi ääriään myöten, kun puolet porukasta tuli ensimmäisiin treeneihin. Hiki virtasi, nauru raukui ja paikat poksui. Mä olin niin onnellinen, että olin haljeta.

Nyt mulla on harrastus. Ihan itse tehty ja ihan ikioma. Tästä lähtien maanantaisin seiskalta mä en tee töitä, tiskaa tai huolla muksujen treenikamoja. Mä pelaan korista.

Siisteintä koskaan.

-Päivi

It's only fair to share...

Twitter

Facebook

Pinterest