Muistan vielä tosi elävästi, kun lapset oli pieniä, siis oikeasti pieniä, sellasia vaippahousupieniä. Olin useamman vuoden kotiäitinä, tuupin milloin minkäkin kokoista vaunua kotoa puistoon, puistosta kotiin ja takaisin. Eestaas. Päivät koostuivat lähinnä vaippahommista, syöttämisestä, nukuttamisesta ja vahtimisesta. Kaikki päivät.
Kelloa vahtasin aina. Kun helpottava avainten rapina kuului vihdoin viiden maissa ovelta, tiesin taas selvinneeni yhdestä päivästä. Kumpikaan meistä ei käynyt juuri missään. Jos miehellä oli joku vapaa-ajan meno illalla työpäivän lisäksi, tuntui että kuolen siihen paikkaan. En selviä, en jaksa, tulen hulluksi. Menoista riideltiin lähes poikkeuksetta. Itkin noina vuosina enemmän, kuin varmasti koko siihen asti eletyn elämäni aikana yhteensä.
Itse olin huono lähtemään mihinkään, varsinkaan ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Tuntui, että olen varmasti maailman epämielenkiintoisinta seuraa vaippajuttuineni ja sainhan kuitenkin jotain kodin ulkopuolista seuraa muista puistoäideistä. Toisen lapsen jälkeen innostuin lenkkeilystä ja karkasin kotoa välittömästi miehen saavuttua. En olisi ehkä kestänyt muuten.
Noista vuosista on, luojan kiitos, jo aikaa. Monen kotona möhnityn vuoden jälkeen oli yht’äkkiä huikeaa huomata, että lasten kasvaessa eläminen vapautuu niin hurjasti. Lapsille tuli kaverit, harrastukset ja omat touhut. Kotiseinien sisällä vietetyn ajan jälkeen tuntui, että on jäänyt paitsi lähestulkoon kaikesta. Piti päästä menemään.
Ja niin meninkin. Kotona oli paha olla, johonkin oli vaan päästävä. Oli se sitten lenkille, ystävälle tai baariin. En halunnut jäädä paitsi enää yhtään mistään, vaan elää mahdollisimman täysillä ja kokea sen kaiken, joka minulta tuntui monen vuoden aikana jääneen kokematta.
No perseelleenhän se meni. Kaiken seurauksena oli tulla ero ja mennä kaikki. Koti ja perhe. Kaikki se, mitä oltiin vuodet yhdessä rakennettu. Homma kirkastui onneksi viime hetkellä ja tekohengitettiin jollain ilveellä asiat jotakuinkin takaisin paikoilleen. Elvytystä kaivataan edelleen, mutta pahin on onneksi takana.
Kaiken tuon jälkeen olen tullut tarkemmaksi menoistani. Siitä ikiomasta ajasta, joka on perheeltä pois. Hammasta purren kieltäytynyt asioista, joille en pari vuotta sitten olisi missään nimessä sanonut ei. Patistanut miestä harrastamaan ja menemään enemmän, ikäänkuin antaakseni vuoron hänelle.
Kesäkuukausina olen vältellyt kodin ulkopuolisia menoja jopa siihen pisteeseen, että huomasin katkeruuden alkavan hiertää mielessä. Että hemmettiäkö tuo koko ajan kirmaa pelaamassa ja soittamassa, jos mua odottaa työpäivän jälkeen vaan toiset työhommat kotona. Olen kirjoittanut blogihommia, kolumnihommia, kouluhommia, päivittänyt jonkun tapahtuman somea ja milloin mitäkin. Aina kuitenkin jotain.
Tuli vähän väsähdys. Ja uupuneena katkeruus nousee pintaan niin kovin helposti. Kun minä luovuin ja minä täällä yritän ja toinen juoksee pitkin pitäjiä, eikä yhtään välitä. Vaikkei totuus tietysti ole läheskään se.
Se kuuluisa parisuhdeaika on tuntunut myös jäävän kaiken muun jalkoihin. Mikään ei myöskään ruoki lapsellista katkeruudentunnetta, niin kuin se, että tuntee jäävänsä toiseksi jollekin. Oli se sitten jalkapallo, televisio tai kännykkä. Kuten ei varmaan mieskään halua jakaa huomiota vaikka blogin tai teatteriharrastuksen kanssa.
Mikä on sitten oikea tapa jakaa aikaa siten, että kaikki voittaa? Onko sellaista? Joissain perheissä lasketaan omaa aikaa tunteina ja merkataan kuukausittainen parisuhdeaika kalenteriin. Mä haluaisin uskoa, ettei pilkkua tarvitse viilata tässä sen enempää, kuin vaikkapa kotitöissäkään. Mies imuroi, minä pyyhin pölyt, pesen lattiat ja vessan. Tarvittaessa muutetaan järjestystä.
En haluaisi tehdä vuoroja tai nipottaa. Haluaisin, että molemmat saa omat juttunsa ja tarvittaessa molemmat myös luopuu. Perheen yhteiseksi hyväksi.
Jotain nuo pari menovuotta onneksi opettivatkin. Aikuinenkin tarvitsee joskus kainaloa. Jos tarve osuu pahasti blogin näpyttämisen tai pallon juoksemisen kanssa päällekkäin, on ehkä kuitenkin parempi siirtää harrastusta, kuin sitä, joka kaipaa läheisyyttä. Jottei se kainalopaikka lopulta jää kokonaan tyhjilleen.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Allekirjoitan 🙂
🙂
Tätä aihetta on käsitelty Project Mama -blogissa ja hän ainakin vannoo excelin nimeen…
Se varmaan toimii toisilla. Mäkin olen listaihminen, mutta vapaa-ajan listoittaminen saa mulle kylmät väreet. Toisaalta pitäis varmaan kokeilla, eihän sitä koskaan tiedä…
Koskettava kirjoitus, kiitos kun jaoit. <3
Kiitos, Pirke! <3
Hyvää tekstiä taas sulta! Osuu ja uppoaa monen kohdalla 🙂
Kiitos Teitsu! <3
Niin just. Meillä vaan se harrastus ei ikinä jousta. Muitten kakarat on tärkeempiä kun omat. Valo syttyy pään päällä vasta sitten kun meitsi on itkeevollottanu viikon ja alkaa huutaa pää punasena, että mietis nyt vähän. Ehkä hyvä, että syttyy edes sillon. Katkeruus iskee kyllä äkkiä, taaskin kun mies on omissa menoissaan KOKO ens viikon… Ehkä tää pikkulapsiaika vielä joskus helpottaa. Hyvä, että jollain muulla on helpottanu, se antaa toivoa.
Toi on kyllä perseestä, oli se kummin päin vaan. Perheen pitäis kuitenkin aina olla etusijalla, vaikka se oma aika tärkeää kaikille onkin. Tsemppiä!
Taas kerran hienosti kirjoitettu. Vielä huonommassa jamassa ollaan, kun toinen ei sitä kainaloa kaipaa, vaan viihtyy ihan itsekseen. Eikä tietenkään pysty ymmärtämään toisen tarvetta olla lähellä. Jollain pitäis saada taottua asian tärkeys siihen päähän :/
Meillä on ollut vähän samaa ongelmaa, kun minä kaipaisin paljon miestä enemmän sellaista ohimennen-läheisyyttä, pieniä huomionosoituksia päivän mittaan. Mutta sitten löysin jostain lehdestä asiantuntijalausunnon, jonka laitoin jääkaapinoveen. Mies ymmärsi, että molempien täytyy tulla vastaan tässäkin. Teksti kuuluu näin:” Parisuhde, joka rakentuu molemminpuolisille odotuksille kumppania kohtaan on täydellinen katastrofiresepti. Kaksi ihmistä onnistuu, kun he haluavat ilmaista ihailuaan, arvostustaan ja rakkauttaan toiselle sillä tavalla, kuin tämä haluaa niitä kokea”. Blogistille terkkuja, että tämänpäivän vierailun jälkeen tuntui, että teidänlainen yhdessä naurava pariskunta antaa energiaa meille muille ehkä just nyt vähemmän nauraville pariskunnille 😀
Toi on vaikea yhtälö, meillä ehkä samaa haivattavissa kyllä. Mutta myös toi lausunto on niin totta. Kaipa tässäkin pätee se vanha “kannattaa puhua”-neuvo. Se on oikeesti aika tehokasta.
Hyvä kirjoitus ajan käytön ongelmista perheen, oman ajan ja parisuhteen kesken.
Oman liittoni pelastus oli kun vaimoni aloitti nuoruuden mieliharrastuksen runopiirissä!
Pojat olivat jo siirtyneet aloittamaan itsenäistä elämää eivätkä enää tarvinneet jatkuvaa “emon siipien suojaa”.
Olin paljon myös tukemassa hänen harrastustoimintaa: erilaisia kursseja, esiintymistapahtumia ja perustamassa Riimi ry:tä!
On valaisevaa oppia ymmärtämään, miten tärkeää on parisuhteessa olla tilaa ja omaa aikaa myös molempien harrastustoimintaa ja ihmissuhteita varten.
Ps. Muistin juuri, että liittomme on kestänyt tässä kuussa 49v! Ja tuon ajan ja tilan tarve ei ole vähentynyt.
Nyt tuntuu tosi tarpeelliselta, kun olen Alzhaimerin tautia sairastavan puolisoni om.hoitajana toiminut jo 13 vuotta!
Tilaa on äärimmäisen tärkeää ottaa. Niin perheestä, kuin parisuhteestakin. Ja myös tietysti aikaa sille parisuhteelle.
Upeasti olet vaimosi rinnalla, arvostan suuresti. <3
Vielä jatkan, että yksi psykologi sanoi meille koulussa, että vanhemman/aikuisen pitäisi saada ainakin 30 min omaa aikaa päivittäin. Että sit voi lukittautua vaikka vessaan, jos ei muu auta 🙂
No siis ton takia äijät istuu aina vessassa niin kauan! 😀 😀
Ja hei, kiitti teille vielä kun kävitte! Oli huikeeta nähdä! <3
Mä niin muistan tuon vauva/taapero vaiheen. Ihan selkäpiitä välillä kylmää kun vieläkin ne muistot on niin todellisia.
Meillä mies ei käy tuskin missään. Mitä nyt joskus saunaillassa. Käviskin. Niin voisin joskus olla yksin lasten kanssa kotona. Mies haluaa omaa aikaa, mutta se haluaa omaa aikaa kotona kun perhe on läsnä. Vähän niinkuin syödä ja säästää kakkua yhtä aikaa. Ja mikäs ottaa vaimoa sit enemmän pannuun kuin se, että on nurkissa mies joka ei sit tee mitään kun se viettää “omaa aikaa”. Jostain syystä se ärsyttää enemmän kuin se, että se ois poissa silmistä. Ymmärsitköhän?
Mutta jotenkin mä olen vaan huomannut, että etenkin silloin kun kiukuttaa niin silloin pitää mennä toisen kainaloon. Vähän rapsutella ja pusutella ja sit voi tuoda ilmi, että nyt on joku hampaan kolossa. Silloin viesti menee paremmin perille eikä se tunnu siltä että heti käy päälle kuin yleinen syyttäjä ja nalkuttaa vaan.
Kiitos kun kirjoitit aiheesta. Riippuu varmasn ihmistyypistä miten asiaa kannattaa lähestyä. Insinöörikavereilla on excel ?.
Toi on muuten NIIIIIN totta! Mä en kans kestä sellasta lojumista, että menis muualle lojumaan. Ja kyllä, mä lojun itsekin! Oikein paljon mieluummin silloin, kun mies on muualla.
Toi pahan mielen kainaloon vieminen on kans totta, mutta niin hitsin vaikeaa.. Menee niin helposti kiukutteluksi…
Tohon exceliin mä en pystyis… 😀
Ihanasti kirjoitettu, tärkeästä asiasta, jälleen kerran. Vuodatin sieluni vastatakseni kirjoitukseesi ja tein sitten jonkun kuperkeikan sormilla ja koko vastaus valui bittikaivoon. Noh, uusi yritys.
Tiivistetysti sanoisin, mitä siis yritin aiemmin jo kirjoittaa, että tärkeä aihe, ihanasti kirjoitettu, sä olet edelleen aivan mahtityyppi, kun osaat pukea elämässäsi oppimasi asiat näin hienosti sanoiksi. Todella ihanaa ja lohdullista, kun kainalopaikan merkitys on löytynyt ja tullut yhä tärkeämmäksi. Itse olen vielä vähän huuhaalandiassa ja odottelen alukseni saapumista kotiplaneetalle. Kainalopaikkakin on vielä, vaikka syviä vesiä on seilattu. Meillä arki sujuu, myös, ilman tuntikirjausta. Se tekee, joka ehtii ja jonka intressit riittää. Paitsi pyykinpesu, siitä vastaan yksinoikeudella minä 😀 T: pyykki- ja muutenkin vähän hullu 😉
Aurinkoa viikkoosi <3
Kainalopaikka on entistä tärkeämpi. Vielä on opittavaa siinä, että sinne voi karata etenkin kun tuntuu oikein pahalta. <3
Mulla on vain yksi vauva ja mies, joka hoitaa sitä paljon. Silti on niin erityislaatuisen hellittämätöntä tämä vauvaelämä, että olen välillä aivan uuvuksissa ja ankeana ja tuntuu että eikö tästä saa koskaan TAUKOA. On joka kerta helpottavaa kuulla jonkun sanovan, että it gets better :).
Kyllä se helpottaa. 🙂 Mutta sitten kun se helpottaa, kannattaa oikeasti jutella puolison kanssa hiukan. Ettei käy niinkuin meille.
Kiitos vinkistä/muistutuksesta, täytyy yrittää oikeasti panostaa tuohon parisuhdepuoleenkin tässä.
<3
<3