Kulttuuriherännäinen

Jos nyt ei vielä mun kammottavasta kirja-propagandasta olisi käynyt selväksi, olen aina arvostanut kirjallisuutta ilmaisun muotona valtavasti. Mutta samoin arvostan kaikkea kulttuuria. Ahdistun keskustelusta, jossa puhutaan kulttuurimäärärahojen leikkaamisesta selviönä tai niiden siirtämisestä toisaalle. Ihminenhän tukahtuu ja surkastuu ilman hengen ravintoa!

Millaista olisi maailma ilman sykähdyttäviä urheiluhetkiä? Ilman Sasu Salinin jäätäviä pommeja kaaren takaa tai Granlundin ilmaveiviä. Millainen se olisi ilman kirjojen nostattamia tunteita, suosikkibiisistä aiheutuneita kylmiä väreitä, ilman salaisia nyyhkäisyjä teatterikatsomossa tai Tuulen Viemään viimeisiä, toiveikkaita lauseita?

Kamala, ontto, ahdistava, tyhjä. Sellainen maailma olisi.

Voisin väittää, että useat elämäni suurimmista tunteenpurkauksista ja oivalluksista olen kokenut tavalla tai toisella kulttuurin parissa. Lähtien teini-iän maailmanahdistuksesta Anne Frankin päiväkirjan ensi kertaa luettuani ymmärrykseen siitä, että ehkä osaan laulaa kun mut hyväksyttiin kuoroon. Kuolleiden runoilijoiden seuran nostattamien paatosten ja haaveiden kautta uskalluksen löytyminen ja lopulta nousu teatterin lavalle. Ensi-iltojen adrenaliiniryöpyt. Kulttuurin tekemisen ja kokemisen kokonaisvaltainen nautinto, pikkuvarpaan nipukasta pisimmän hiuksen latvaan saakka.

Lukenut olen aina, enemmän tai vähemmän, samoin kuunnellut musiikkia. Jossain vaiheessa laulaminen jäi ja näytteleminen unohtui kokonaan sinne vauvavuosiin. Samoin kuin teattereissa käyminen. Muodostin siihen jonkinlaisen panssarin. En halunnut mennä yleisöön, koska olisin halunnut itse niin kovasti lavalle. Lasten ollessa jo vähän isompia iski ensimmäistä kertaa todellinen harmi siitä, etten koskaan hakenut lukion jälkeen teatteriopintoihin. Tuskin olisin päässyt, mutta kun en edes hakenut. Se on ainoita asioita, joita elämässäni kadun edelleen.

No, myöhemmin olen ottanut pikkuhiljaa kiinni menetettyjä teatterivuosia. Parin vuoden takainen Pokka Pitää oli ensimmäinen prokkis viiteentoista vuoteen. Ja mä nautin. Ihan joka solullani.

Nyt olen myös raivannut tilaa kulttuurielämyksille. Saanut pitkästä aikaa niitä mielettömiä paatoksen tunteita ja kokovartalokylmiksiä milloin koripallokatsomossa Bilbaossa, milloin uskomattomalla Musen keikalla Kööpenhaminassa. Tänä keväänä olen myös vaikuttunut Turun kaupunginteatterin Neljän tien risteyksestä, itkenyt holtittomasti Adelen konsertissa, nauraa hohottanut paikallisessa kesäteatterissa ja nauttinut pienimmän lapsen kanssa loistavasta Vaahteramäen Eemelin tulkinnasta Vartiovuoren kesäteatterissa.

Mä olen herännyt uudestaan, raivannut tilaa ja saanut ihan valtavasti nautintoa, iloa, tunteita ja sisältöä elämääni. On myös jollain tavalla hauskaa, että meistä molemmista sisaruksista, perusduunareiden lapsista tuli omalla tavallaan kulttuurityöläisiä. Pete on tehnyt jo tähän mennessä uskomattoman hienon uran taikurina ja tasoittanut väylää muille olemalla käytännössä Suomen ensimmäinen ammattimentalisti. Itse päädyin, hieman yllättäenkin, työskentelemään sanojen kanssa. Joita yhdistelemällä tuotan toivottavasti jonkunlaisia elämyksiä tai oivalluksia joskus jollekin. Ehkä.

Vaikka myönnän, etten itse ole mikään suuri varieteetaiteen ystävä, johtuen aika vahvasta yliannostuksesta koeyleisönä lapsuudessa, on velipoika ammatissaan helvetin hyvä. Stand up -komiikkaa ja mielen taikuutta yhdistelemällä jätkä on luonut aivan käsittämättömän viihdyttäviä ja hauskoja kokonaisuuksia, joita kannattaa oikeasti mennä katsomaan. En sanois näin, jos en olisi tätä mieltä. Koska muutenhan veljeni on… no, isoveljien tapaan, vähän aasi. Öhö öhö.

Ja tämän mainospätkän kruunaan vielä vinkillä, että kannattaa nyt ostaa ennakkoliput ensi syksyn esityksiin, niin ei joudu rannalle ruikuttamaan. Ja lisäksi se on nyt mulle vähintään elämänsä velkaa. Öhö öhö. Mutta siis jos tää kaveri tulee sun huudeille, mee oikeesti kattomaan. Et tule pettymään! Ja tuosta vielä suora linkki.

Mutta niin. Käykää teatterissa ja konserteissa. Lukekaa kirjoja, katsokaa leffoja. Seuratkaa mäkihyppyä ja keihäänheittoa, käykää baletissa, oopperassa, tanssiesityksissä, jääkiekkomatseissa. Oppikaa, oivaltakaa, nauttikaa. Sitä varten me täällä ollaan. 

-Päivi

P.S. Hanna Partaselle vielä loppuun sellaset terkut paksukaiselta, että ruumiinravinnon kuuluu olla vähintään yhtä hyvää, kuin sielunkin. Kato, vaikka söisit pahaa ruokaa koko ikäsi, kuolet lopulta kumminkin. Ajatella.