Olen joskus aiemminkin saattanut mainita tuon meidän nuorimmaisen temperamentista. Että sitä kyllä mimmiltä löytyy, eikä hän sitä juuri arkaile käyttää. Ja hyvähän se tytössä on tietty määrä pikkuperkelettä olla, ettei tässä koko ajan pahenevassa vihan ilmapiirissä jää jalkoihin. Puolensa tuo tenava pitää ja hyvä niin. Mutta viime aikoina on todella saanut purra hammasta ja venyttää pinnaa entisestään. Neitokainen on ollut hyvin, hyvin kiukkuinen. Mikään ei sovi, en laita, en mene, en pese. Tyttö ulisee ja parkuu. Ärsyttää sisaruksiaan. On kertakaikkisen rasittava. Ja äiti on siihen hyvin, hyvin väsynyt.
Tänään jälleen perinteinen tilanne. Nahistelua sisarusten kanssa. Ärsyttämistä, huutamista, läpsimistäkin. Isommat perääntyvät lopulta, mutta pienempi sen kun jatkaa. Käsken lopettaa (100 kertaa) ja kutsun syömään. Mielenosoituksellisen mäkätyksen saattelemana neiti ottaa lautaselleen kaksi makaronia ja kuorruttaa koko komeuden mutisemalla pahasta ruoasta, typerästä päivästä ja idiooteista sisaruksista. Siihen paikkaan katkeaa tänään mutsin pinna. Nappaan lautasen muksun kädestä ja marssitan kersan huoneeseensa. Tyttö raakkuu mennessään, kuin pistettävä sika ja melkein kuulen, kuinka äitiyteni murenee tämän huutoshown vanavedessä.
Tasaan hengitystäni ja syön itse vähän. Tekee mieli jatkaa keskenkasvuista kiukuttelua. Ärsyttää niin paljon, että hermostuin. Ei tee mieli mennä yläkertaan myöntämään, että äiti oli taas ihan huono ja anteeksi. Kokoan itseni kuitenkin. Muistuttelen itselleni, että olen kuitenkin meistä se aikuinen ja toinen on taivaltanut tällä planeetalla vasta seitsemän vuotta. Se on aika vähän.
Koputan varoen tytön oveen. “Mene pois!” on vastaus. En suostu, vaan istahdan lattialle ja pyydän lapsen syliin. Varovasti tuudittelen nyyhkyttävää pientä. Mietin, kuinka se on kasvanut jo niin pitkäksi, ettei meinaa mahtua kunnolla edes syliin. Jutellaan ihan rauhassa. Kysyn, mikä tyttöä aina kiukuttaa. Itkun seasta hän saa soperrettua, että kun teillä on aina niin paljon töitä ja kaikkea. Ja hän haluaisi vaan tehdä perheen kanssa enemmän juttuja ja viettää aikaa.
Se sattuu. Eniten, koska se on totta. Meillä on ihan liikaa töitä ja kaikkea. Tottakai lapsi hakee huomiota ihan millä tyylillä tahansa, kun meidän huomio on niin usein kiinnittyneenä muualle. Tulee kamala olo. Vaikka olin tämän jollain tasolla tiennytkin, se osuu lapsen suusta tulleena kuin tuhat volttia. Sovin tytön kanssa ja lupaan, että tehdään kotona vähemmän töitä ja ollaan enemmän yhdessä.
Alakerrassa purskahdan itkuun. Vanha tuttuni riittämättömyys tarraa tahmaisilla näpeillään kurkusta ja huono omatunto nakuttaa pienellä vasarallaan takaraivossa.
Mä en pysty tähän, mä en osaa.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Ei hätää! Sinä olet upea ja teit juuri oikein kun menit tytön huoneeseen. Muistitko kehua häntä siitä miten upeasti hän osasi kertoa tunteistaan? Auttaisiko, jos kalenterissa olisi aina tulossa joku yhteinen kiva tekeminen? Vaikka pienikin?
Voimia ja tsemppiä, sinä ja te pystytte siihen kyllä ❤️❤️💙❤️
Voi ihana! ❤ me ollaan oikeesti ton räjähdyksen jälkeen tällä vkolla keskitytty pysähtymään lasten kanssa. Ne ansaitsee sen. ❤
?
Voi ei!
Ajatellaan kuitenkin positiivisesti, asia on ääneen sanottu ja se on puoli voittoa!
Toi on ihan totta! 👍
Voi miten tuttua. Niin kuin vaikka just nyt. Kun pitäisi laittaa lapsia nukkumaan, mutta ei oo läsnä vaan naputtaa konetta, vaikka pitäisi olla äiti. Mutta ei meinaisi jaksaa ja kohta ärsyttää kun ne ei mene itsestään nukkumaan. Tietää, että pitäisi olla enemmän, mutta ei pysty kykenee. Kuningasäidin titteli tänne, kiitos.
Mulle kans tollanen kaikkivoipuuden titteli. Ja hiukan viiniä, kiitos.
Voi rakas! Toimit niin hienosti! Itse ajattelin että en olisi mennyt perään. Kuuntelit lasta, kysyit mikä harmittaa. Päätit tehdä asialle jotain. Loppu hyvin kaikki hyvin <3
Kyllä se oikeesti otti koville. Mutta kannatti. Tuli varmasti molemmille parempi mieli. ❤
No hitto. Just noin meilläkin, ja just mun ajatukset. Mä en osaa ja musta ei ole tähän. Ai niinkuin synnytyssupistukset oli kivuliaita vai? Tai harmittiko kun taapero kaatoi maitolasin? Miksi kukaan ei kertonut että voimia ja tukea sä tarviit kun ne on isoja. Kun ne tajuu ja kun ne osuu. Ja kun ei riitä. Aika hajottavaa sisko.
Ihan fakin hajottavaa. Ei näistä muistanu kukaan kertoa, kun keskityttiin vauvan napatyngän putsaamiseen. Nyt sit kärvistellään. Ja opetellaan. Tsemii!
Voimia sinne!
❤❤❤
tämä osui ja upposi niin minuun juuri tänään. meillä 7-vuotias (ihan kohta 8) aiheutti tänä aamuna sellaisen shown ja mulla hermot petti :'( lähti kouluun rauhoittuneena, onneksi, mutta äidille jäi paha mieli.. nyt odotan lasta kotiin, jotta ehdin vielä pikaisesti halata ennen iltavuoroon lähtöä..
Tuo on kamala tunne. Meillä on joskus lähtenyt kiukussa ja itku kurkussa kouluun. Koko päivän on paha mieli. Toivottavasti saitte ees pikahalit ja sovinnon. ❤
Voi tätä samaa on meillä myös.Reippaasta 5v:stä on tullut kitisevä kiukuttelija.3v tekee kepposia kun ei saa huomiota tarpeeksi..10v. pukee asiat sanoiksi.Ei vaan jaksa kaikkea!Läsnä olen,mutta pinna on hyvin lyhyt.
Ei se pinna aina meinaa kyllä venyä… voimia sinnekin, systeri! Ei oo ihan kevee pala kakkua tää vanhemmuus.
Kyllä sä pystyt ja osaat! Te kaikki yhdessä. Toi on niin tuttua. Yhdessä eteenpäin, tsemppiä ja halaus.