Kiitospäivä

Ärsyttää myöntää, mutta olen aina ollut vähän luontaisesti negatiivisuuteen taipuvainen ihminen. Monella tavalla olen vähän hölmön sinisilmäinen ja haluan ajatella ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, mutta pohjimmiltani näen lasin helposti mieluummin puolityhjänä, kuin puolitäynnä. Ihan paskaa elämänkatsomusta, josta olen yrittänyt (varsin laihoin tuloksin) opetella pois, mutta kovin sitkeässähän tuo tuntuu istuvan. Kun kuitenkin just aina meidän autosta puhkee rengas ja tietysti tämäkin taas hajoaa ja ei tästäkään taas mitään tule. Siis ihan niitä arkipäivän vastoinkäymisiä, joita tulee kyllä varmasti kaikille, mutta joiden sattuessa ajattelee automaattisesti, että taas minä!

Niinpä ajattelin, vähän omaakin katsantokantaani piristääkseni, kokeilla ihan tällaista virtuaalista kiitospäivää täällä blogissa. Äkkigooglaamalla Amerikassa kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina ja kuin johdatuksesta, se sattuu olemaan juuri tänään! Mistä minä sitten olen kiitollinen? Eka ajatus on tietysti, luonnollisesti, että vitutmistään, mutta sehän ei pidä paikkaansa.

Juuri nyt olen erityisen kiitollinen:

Lapsista

• oli sitten kuinka latteaa tahansa, lapset ovat parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Vaikka parhaillaankin käydään keskimmäisen kanssa tiukkaa mökötyshenkistä taistelua illan aikataulusta (treenit vai disco, ehtiikö molempiin), nämä ihmistaimet on antaneet suunnan elämälle. On aina joku syy tulla kotiin ja yrittää enemmän, puhumattakaan siitä, kuinka paljon pellavapäät ovat kasvattaneet mua ihmisenä. Se, että kaikki ovat terveitä ja pärjäävät hienosti, ovat omanlaisiaan persoonia ja hyviä tyyppejä, on sanoinkuvaamattoman upeaa. Lapsista olen ehdottomasti kaikkein kiitollisin.

Miehestä

• se, että olen saanut vierelleni ihmisen, joka jaksaa pysyä tässä kaikesta mun tempoilustani, kriiseilystäni ja “emmätiäkukamäoonjamitämähaluuntehdä”-poukkoilustani huolimatta, on kyllä tosi suuri kiitollisuuden paikka. Arki on todella arkea sen suuren rakkaudenkin kanssa ja alttarilla vannottu tahto on punnittu näiden vuosien aikana kymmeniä kertoja. Ja silti tää maailman vakain ja kiltein tyyppi on tuossa. Tasainen ja rauhallinen, mutta kuitenkin aina vitsi huulessa. Ihan paras isä.

Mahdollisuuksista

• enpä olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut, että saan kirjoittaa osittain työkseni. Tai että edes osaisin. Tätä asiaa uskallan kuitenkin katsoa jo pienellä ylpeydelläkin, koska tiedän kehittyneeni valtavasti. Saan kirjoittaa moniin erilaisiin kanaviin ja opin koko ajan kaikista jotain. Tunnen aivan suunnatonta kiitollisuutta kaikista tarjoutuneista mahdollisuuksista ja siitä, että olen uskaltanut kokeilla monenlaisia juttuja. Joskus havaitakseni, että ei, tää ei ollut mun juttu, mutta taas oppiakseni siitäkin jotain. Ja tässäkin on mainittava kiitollisuus miestäni kohtaan, joka jaksaa tukea niin yrityksen kuin erehdyksenkin hetkellä.

Ystävistä

• jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut, niin sen, että itsensä kannattaa ympäröidä hyvillä ihmisillä. Ei niillä, jotka syövät energiaa, vaan heillä jotka sitä antavat. Ymmärrys, luottamus ja asettuminen toisen asemaan on ihan avain-juttuja. Mä olen saanut jotenkin haalittua ihan parhaat ihmiset lähipiiriini. Läheisimmät ymmärtävät puolesta sanasta, eivät koskaan vaadi mitään ja lainaavat olkaansa, jos itkettää. Ja näiden tyyppien kanssa voi nauraa! Herttinen sentään, että me ollaankin naurettu!

Kodista

• olkoonkin, että huushollissa on melkein aina “kaikki vähän ihanasti rempallaan”, olen hurjan kiitollinen tästä kodista. En pelkästään seinistä, vaan ihan kokonaan tästä meidän paikasta. Siitä, että mun vanhemmat asuu lähellä, ja vaikka olen usein melko haluton apua pyytämään, sitä saadaan tarvittaessa aina. Meillä on hyvin vähän mitään maallista omaisuutta, ei ole uusinta tekniikkaa ja autokin on kaikessa sympaattisuudessaan aika vanha, mutta meillä on tämä koti. Toivon hirmuisesti, että seinien lisäksi tämä tuntuu lapsille turvalliselta ja lämpimältä paikalta. Nyt ja myöhemmin.

 

Oikeasti ei ole sittenkään ihan kamalan vaikeaa löytää näitä kiitollisuuden aiheita. Kun vähän raaputtaa sen jatkuvan arkikaaoksen taakse. (nyt me jo sovittiin pojan kanssa, mutta parhaillaan tytöt siirtävät yläkerrassa vuoria huudollaan ja todennäköisesti repivät toisiaan hiuksista)

Todellisuudessahan jatkuva ketutus arjessa ajaa pyrkimään parempaan. Kun nuo kaikkein tärkeimmät asiat on jotakuinkin kunnossa, loppu on vain hiomista. Vaikkei se aina ihan siltä tunnukaan.

Jos me nyt istuttaisiin samassa illallispöydässä mehukkaan kalkkunan äärellä (lasissa hyvää viiniä, tietty!), mistä sinä kertoisit olevasi kiitollinen?

-Päivi

Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.