Lihavat on lepposia, sanotaan. Sanotaan myös, että nauru pidentää ikää. Nauru tuo mielihyvää, tehostaa verenkiertoa ja rentouttaa. Itse pidän huumorintajua yhtenä tärkeimmistä piirteistä läheisissä ihmisissä ja ihmissuhteissa. En usko, että olisin naimisissa juuri tuon miehen kanssa, jos meille ei olisi heti alkuun kehittynyt yhteistä, kuivakkaa läppää. Se on sellainen yhteys, jota harva ulkopuolinen edes ymmärtää, mutta joka on meidän suhteelle lähes elinehto.
Olen aina ollut vähän huono kumartelemaan auktoriteetteja, istuin jo ekaluokkalaisena ensimmäisessä jälki-istunnossa, koska näytin opettajalle keskisormea. Ei se minusta itsestäni niin kovin hauskaa ollut, mutta se nauratti muita. Olin kyllä kiltti ja ahkera koulutyttö, mutta kasvoin koulun pihalla rääväsuiseksi, koska pullean tytön oli oltava sanavalmis pärjätäkseen. Uskalsin usein täräyttää ilmoille sen, mihin muiden rohkeus ei riittänyt ja ajan myötä siitä tuli tapa selviytyä ja olla olemassa. Kun olin hauska ja pidetty, en ollutkaan välttämättä ensisijaisesti lihava. Olen aina myös ollut taipuvainen itseironiaan ja sivaltanut omaa ulkonäköäni estoitta. Koska niin ihmisen itsesuojeluvaisto ilmeisesti toimii. Kun itse kuulutat kovaan ääneen olevasi läski, teet samalla muille tiettäväksi, että turha tulla mulle aukomaan, ei tunnu missään. Vaikka oikeasti tuntuu, tietenkin. Joka kerta ja pahasti.
En usko, että olin välttämättä sen nokkelampi tai kekseliäämpi kuin muutkaan, mutta olin suulas. En häpeillyt olemustani tai olemistani muuta kuin silloin, kun joku siitä muistutti. Hys hys, pullea tyttö. Palaahan takaisin seinustallesi.
Tiedättehän, sen elokuvista tutun, tumman, pyöreän, hassun sidekickin, joka tuo leffojen ällöromanttiseen kauneuteen särmää ja jolle saa estoitta nauraa, kun se kerran on sellainen? Mä koen usein olevani se sivuhenkilö. Eikä se oikeastaan ole koskaan hirveästi haitannut mua. Ei, ennen kuin ymmärsin, kuinka harvaan asiaan olen muodollisesti pätevä ja kuinka paljon enemmän joudun todistelemaan, sekä itselleni että muille, jotta olisin vakavastiotettava. Eihän sivuhenkilö saa koskaan puolta valtakuntaa ja valkeita ratsuja, se pyrkii lähinnä toimillaan miellyttämään, tasoittamaan tietä muille ja tulemaan hyväksytyksi.
Television kykykilpailuissa tehdään aaltoja, kun joku muodollisesti epäpätevä yhtäkkiä osaakin jotain. Ja uskaltaa vielä mennä telkkariin, herttinen sentään. Ajatella, lihava ihminen voi osata laulaa (kaikukoppaa, heko heko), rokonarpinen honkkeli tanssia (kato ollu aikaa harjotella, kun ei ole kavereita kuitenkaan) ja joku yli viisikymppinen on ylipäänsä uskaltautunut tv-kameroiden eteen (kyllä täytyy hattua nostaa, että kehtaa). Yleinen totuus on kuitenkin, että parrasvalot on varattu tavallisille, sopusuhtaisille, sieville ihmisille. Normaaleille ja asiallisille.
En mä tosin mihinkään parrasvaloihin hingu, en enää. Mutta olen melko varma, että jätin aikanaan hakeutumatta teatterialan opintoihin lihavan tytön mielenlaatuni takia, vaikka tuohon aikaan mahduinkin painoindeksin mukaan normaalin rajoihin. Olisin varmasti heittänyt kaiken lekkeriksi, enkä missään nimessä päässyt sisään. Mutta eniten pelkäsin, että ne olisivat huomanneet mun olevan oikeasti vaan rikkinäinen lihava tyttö, joka ei oikeastaan osaa yhtään mitään.
Sellainen mä olen edelleen. Etenkin itselleni joudun todistelemaan ja muistuttamaan, että osaan kyllä. Välillä vellon pohjamudissa, kun olen niin paska, ja kun lopulta onnistunkin jossain, hämmästyn joka kerta. Pidän kaikkea saavuttamaani enemmänkin onnekkaana vahinkona kuin oman ahkerointini ansaittuna tuloksena.
Mulle ehdotetaan hämmästyttävän usein nousua stand up -lavoille. Niin omalla tavallaan kutkuttava kuin ajatus onkin, tiedän, etten tule sitä koskaan toteuttamaan. Koska siellä, parrasvaloissa, joku huomaisi varmasti rikkinäisyyteni ja paljastaisi, etten ole oikeasti yhtään hauska. Sitä en kestäisi.
Mutta kerron minä, paksu tyttö, vitsejä jatkossakin. Paljon helpompi heittää vaikka tämän päivän uimahallireissusta läppää ja sanoa, että vastoin kaikkia odotuksia veden pinta ei laskenut altaassa kuin parikymmentä senttiä noustuani sieltä kuin kertoa, kuinka pelkkä kelmeiden valojen ja kymmenien silmäparien alle meneminen ahdisti niin, että tukehdutti ja teki mieli oksentaa.
Ihan oikea minuus kun alkaa vasta noiden vitsien takaa.
-Päivi
Nyt oli kova. En osaa oikein sanoa mitään. Kiitos tästä – pätee moneen muuhunkin päänsisäiseen syndroomaan tämä.
Eikä oikeestaan tarviikaan sanoa mitään. Ku kyl mä tiedän.
Ja tää nimenomaan pätee varmasti monelle, vaikkei koko oliskaan se oma lukko. Mutta näitä suojamekanismeja on varmaan monella…
Monilla meillä pyöreillä on juuri tuon kaltaisia ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa. Ulospäin ollaan kuin ei olisi mitään ongelmaa ja heitetään läppää omalla kustannuksella. Olen seurannut fb:n ryhmää Jenni ja läskimyytinmurtajat. Siellä on monella pääasiana oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Jotkut opettelevat hyväksymään kropan, jossa on huikeat kymmenen kiloa ylimääräistä, yli normaalin painoindeksin. Mutta toisilla sitä ylimääräistä on useita kymmeniä kiloja. Minäkin liityin ryhmään, kiloja on ihan riittävästi, muttei varsinaisesti mitään kovin akuuttia aikomusta painonpudotukselle. Ilokseni olen muiden tarinoita lukiessani huomannut, että ei mulla kovin isoja ongelmia oman olemiseni kanssa olen. Ehkä iän myötä on tullut sallivammaksi itselleen. Ja kieltämättä suurin tekijä on se, että puoliso hyväksyy minut tällaisena kuin olen ja läskeistäni huolimatta syttyy minusta.
Toi itsensä hyväksyminen on jännä homma, koska eihän sitä epäröisi itseään hyväksyä, jos ei olisi joskus saanut kokea, että ei ole hyväksytty sellaisena kuin on. Onko ne vanhempien, suvun, yhteiskunnan vai kenen odotukset, ehkä usemmankin asian yhteissumma. Mutta varmaan jokainen, joka kokee joskus olleensa jollain tavoin hyljeksitty tai ulkopuolinen, joutuu tekemään töitä itsensä hyväksymisen kanssa. Ja tosiaan, kullekin on ne omat hyvän olon rajansa, joihin kenelläkään muulla ei pitäisi olla puuttumista. Mutta kun ei se maailma niin makaa…
Jennyn vaakakapina on hyvällä asialla!
Sä vaan oot hyvä, tuot esille asioita, joita toiset vaan hautovat sisällään, ei mulla muuta 🙂
Kiitos, Manta! Sitä haluan, ja aion tehdä jatkossakin. 🙂
Sä vaan osaat niin loistavasti pukea sanoiksi juuri oikeat asiat. Joskus mietin jotta oletko oikeasti joku mun alterego ja mulla skitsofrenia josta en ole tietoinen? Niin lähes täysin sanasta sanaan on kuin omasta suusta ja omasta elämästä lukemani olisi! Keep up girl! Ihana lukea sun pohdintoja ja tajuta näin yli 40 vuotiaana että ei oikeastaan olekaan koskaan ollut yksin, ei vaan ole tajunnut katsoa aiemmin riittävän tarkasti ympärilleen ?
Hahaha, ehkä me ollaankin sama ihminen, mutta ei vaan tiedetä sitä? 😀 Ihanaa, kun on sielunsiskoja. <3
Mua tympäisi ihan älyttömästi, kun joskus alusvaatenäytöksessä mallina ollessani se olin pelkästään minä, jolle kommentoitiin, että “vitsi sä oot rohkee”. Eli toisin sanoen, oot kyllä rohkee, kun tolla kropalla kehtaat mennä alusvaatteissa lavalle. Ne hoikat tytöt ei kenenkään mielestä olleet vissiin erityisen rohkeita, vain minä XL-kokoinen. Ja itse en asiaa mitenkään rohkeana pitänyt, mulle on ihan jees tulla nähdyksi vähissä vaatteissa. Saman kokoinen mä oon vaatteet päälläkin.
Jep! Hassua, miten se ajatus on, että isot ihmiset tarttee jotain suojelua ja selkään taputtelua ja oltais jotenkin vähän ressukoita tuolta kuupasta, kun on sillä lailla menty lihomaan ja viedään muilta ihmisiltä elintilaa. Odotusarvo on myös, että lihavan kuuluu olla aina jollain dieetillä. Epätoivoissaan narskuttaa salaattia julkisesti ja illan tullen mättää donitsia sohvalla. On myös aikalailla väärin olla tyytyväinen itseensä isona. Julkeaa, jopa.
<3 Sinusta välittyy näin ruudun välityksellä jotain niin suunnattoman hienoa – jo eka lukukerrasta lähtien – etten voi muuta kuin ihailla sinua 🙂
Ihanasti sanottu. <3 Vaikka en mä ihailua kaipaa, vertaistukea ja ymmärrystä enemmänkin. <3
No nyt oli kyllä mahtava kirjoitus! Hyvinkin tuntui tutulta, minusta tuli varmaan just lihavuuden takia paitsi aika hauska, myös ihan helkkarin mukava – nää on tietenkin hyviä asioita, mutta se liika kiltteys ynnä muu vähän vääristä syistä syntynyt positiivinenkin meininki lopulta aiheutti jossain vaiheessa masennuksen. Nyt, kun alan saada masennusta jos nyt ei kokonaan pois niin ainakin sellaiseen kuntoon, että pystyn toimimaan ns. normaalisti, onkin hienoa että on empatiankykyä ja huumoria vaikka mihin.
Kiitos! Ja samoin. 🙂 Mä luulen, että tämä kaikki on osaltaan vaikuttanut siihen, että yrittää usein asettua myös toisen paikalle ja muistaa miettiä, miltä muista voi tuntua. Empatiakyky ja huumori ovat oikeasti sellaisia asioita, joita pystyn toivottavasti opettamaan myös lapsilleni.
Siltä lyhyeltä ajanjaksolta, kun meidän elämät kohtasivat, muistan yhden jutun kaikista kirkkaimmin. Äikän kurssilla piti pitää, puhe. Pidin puheeni suomalaisten bussikäyttäytymisestä ja -kulttuurista. Varma merkki onnistumisesta, oli se että sain sut nauramaan. Massaan katoavan taviksen tähtihetki. En tiedä liittyikö tämä tähän mitenkään, mutta tarjosinpa näkökulmani ?
Tiedätkö, mä melkein aloin itkeä, kun luin tämän. Arvaa miksi? Koska mä muistan ton ja mä muistan sun puheen. Pidin sitä hiton nokkelana ja hauskana ja muistan olleeni sulle kateellinen, koska en keksinyt itse mitään niin oivaltavaa ja totuudenmukaista. (pidin varmaan jostain lyijykynästä, heko heko)
Mutta hassua, että mun naurattaminen oli merkki onnistumisesta, koska mä pidin itseäni myös massan edustajana lukiossa. Siellä oli kaikki niin perhanan hyviä.
Oot ihana! Kiitos tästä muistosta!
Etkä muista! Mä tirautan nyt vähän ja sitten leijailen tän voimasta loppu kuun ?
Tosi hyvä kirjoitus. Itsellä oikeasti paino ollut varmaan lähes aina normaali, mutta kun ei ole malli eikä erityisen kaunis tai lahjakas missään, saati suosittu, niin osa sinun tekstiä oli kuin omasta päästä.
“Pidän kaikkea saavuttamaani enemmänkin onnekkaana vahinkona kuin oman ahkerointini ansaittuna tuloksena.” – voi luoja…. niin minä. Tyttö, joka ei ole mistään kotoisin.
Kiitos ?
Tuosta huijarisyndroomasta on ollut muutamassakin blogissa tässä hetken sisään juttua ja mä luulen, että se on useimmiten juuri meidän naisten ongelma. Että pidetään itseämme turhanpäiväisinä, eikä muka osata mitään. Ja kaikki hyvä olisi vaan sattumaa. Vaikka eihän se niin ole. Mutta mieli on kummallinen.
Kiitos sulle. <3
Mä olen aina ollut pieni. En ehkä kapea, mutta pieni. En yltä korkealle, olen vähän kömpelö ja huono liikunnassa. Nyt työelämässäkin huomaan saman kuin kouluaikana. Pienen pitää pysyä muita isompana, sanoa ääneen ne epäkohdat ja puolustaa niin itseään kuin muitakin. Ei me ehkä hauskoja olla, mutta pirun vie äänekkäitä kun tarve vaatii, ja ainainen sota pahuutta vastaan on käynnissä.
Itsekin mietin lähes viikottaim että tuurilla tähän asti on päässyt, ja kohta joku tajuaa etten osaakaan mitään. Kun olen osannut vain perustella tieni tänne. Pienen täytyy. Ja ihan oikeasti, jokunen kerta on jäänyt kaupassa tuote ostamatta, kun ei vaan yllä siihen. Muualla taistelutahto auttaa, mutta ei ruokakaupassa.
Ja mä tulisin heti katsomaan sua! <3
Ihanaa, että toit pienen ihmisen näkökulman! Koska mä väitän, että moni näistä ajatuksista on universaaleja riippumatta välttämättä ihmisen koosta.
Monella isolla ihmisellä on varmaan päinvastoin kun sulla, eli yritetään mennä enemmänkin piiloon, häipyä tapettiin ja olla hiljaa. Kun ollaan niin isojakin.
Taistelutahto on hyvä. Meille molemmille! <3
Sä olet Päivi vaan niin ihana! <3 Just samoja asioita olen käynyt läpi, kun kouluaikana olin se pullukka, jota kiusattiin. Aikuisena nyt suht normipainoinen, mutta nuo alemmuuskompleksit jääneet.
Kiitos, kun kirjoitat tärkeistä asioista. Kommenteistakin usein huomaa, että samojen asioiden kanssa painivat monet.
Usein puhutaankin tuosta, että ihminen saattaa laihtua ulkoisesti, mutta jää silti ajatuksissaan lihavaksi. Ja juuri toi on varmaan mulla se syy, miksi en sinne teatteriopintoihin uskaltanut hakea, vaikka olin ihan siihen “normaalimuottiin” sopiva ulkoisesti tuolloin.
Kiitos, kun luet.
Just näin! You are me! Paitsi että, mä olen ryhmäliikuntaohjaaja. Kaksikymmentä vuotta ja aina vaan paksu. Tässä maailmassa ei oo ihan hirveän helppoa painaa sen 30-40 kiloa enemmän, kuin muut. Huhhuh! Jotenkin vaan on selviydytty.. ja ihan parit läpyskät omalla kustannuksella heitetty.
Hyvää tätä vuotta hei?
Ei totta tosiaan ole helppoa ja tuskin koskaan tulee olemaankaan, vaikka paljon työtä erilaisuuden hyväksymisen eteen tehdään. On vaan niin mukavaa oikoa mutkat suoriksi ja sanoa, että mikset laihduta. Koska sen kuuluu vaan olla kaikkien päämäärä, olla mahdollisimman NORMAALEJA. Ja kun se olisikin vaan fysiikasta kiinni, kaikki varmaan olisivat hoikkia. Mutta kun ei ole. Ja herttinen sentään, jos joku ylipainoinen kehtaa olla tyytyväinen itseensä, tai sanoo, ettei oikeastaan halua laihtua. Se on kamalaa!
Ihanaa vuotta! Kaikilla mahdollisilla huuto- ja kysymysmerkeillä. 😀
Oho, piti olla huutomerkki eikä kysymysmerkki 😀
Miten mä luulen, että meillä vois olla *****tin hauskaa, jos joskus kohdattais
Oih, punkku ja hörinä! Olis parasta!
ensinäkin iso kiitos ihanasta blogista, sun postaukset on aina mahtavia! osaat kyllä kirjoittamisen taidon. 🙂 sitten ois kysymyskin, että saakohan ton arkikuvapostaus haasteen viedä omaankin blogiin? jos siis tietenkin mainitsee mistä se on lähtöisin? 🙂
Kiitos, Laura! <3
Ehdottomasti saa ottaa arkikuvat haltuun, anna mennä vaan! 🙂
Tämä pysäytti. Ylävitska jälleen kerran!
High five! <3
Hyvin kirjoitettu taas ❤
Lähdet ehdottomasti stand-up-juttuun. Se jotenkin kuullostaa siltä, että voittaisit siinä mun mielestä jotain…. Tsemppiä sulle aina vaan jatkoon!
Kiitos! <3
Kyllä mä ainakin nyt jätän stand upit muille. Vaikka en tapaa sanoa ikinä ei koskaan... 😉
Heippa ja hyvää uutta vuotta Päivi!
Näin sut 400-vuotisjuhlissa ja piti tulla hörisemään mut ku bändi lopetti olitki jo muualla:)
Piti vaan sanoa, että mä en ainakaan oo koskaan pitänyt sua minään sivuhenkilönä, sulla on sellaista karismaa että kyllä sä oot pikemminkin keskipiste ku seinäkukkanen! Mene vaan parrasvaloihin jos vielä tulee hinku ja tilaisuus, se sopii sulle paremmin kuin hyvin!
Tuosta alemmuuskompleksista tunnistan kaiken, mut oon aatellu et ehkä se on pikkukaupunkikompleksia? Se jumahtanut raita omassa mielessä ettei susta, hah hah, sustako, istu nyt alas tai mee Saabille!
Halit Genevestä,
A
Voi ihana Aino! Hitsi, olin tuolla avajaispaardeissa vähän niinkuin työn puolesta ja koitin metsästää hiki hatussa julkaisukelpoisia valokuvia säkkipimeässä, joten ehdin karkuun. Buu! Ensi kerralla nähdään!
Se voi olla pikkukaupunkikompleksiakin, tai sit sellasta naishommaa. Kun meille on joskus jotkut asiat vähän hankalia. Niinku just tollanen omien taitojensa ja vahvuuksiensa myöntäminen.
Halit takas!
Ite olen joutunut opetteleen miten ollaan yli-ironisen vitsikäs asioiden suhteen (ja nykysin heitänki sitte kaiken läpäks, hupsiis), ihan vaan koska olin pienenä niin mahottoman teräväkielinen. Kannattaa lukea paljon pienenä, ihan ala-asteella. Varsinki aikuisten kirjallisuutta, oppii paljon vastaväitteitä! 😀 Piti ihan ruveta rajoittamaan sitä takasinnäpäyttelyä kun alko ihmiset vaivaantumaan. Nyt sitte vedetään kaikki jutut hauskuuden puolella överiks.. tapa se on tämäkin. Tällä temperamentilla saakin sitte olla hauska(a) kokoajan!
Meidän perheessä on oiva diili. Meillä on paksu poika ja kalju tyttö. Siinä on molemmat yhtä rikkinäisiä ja kieroutuneita huumorintajuissaan. Vakka kantensa löysi.
Olipa taas mukaansa tempaava juttu, kyllä sinun pittää se kirja kirjottaa vielä, aika piankin koska sille löytyy lukijoita. Huumori, tuo kaunein kukka kun kukoistaa niin elämä ei ole tönkkösuolattua silloin. Meidän perheessä naurut raikkaa ja jutut lentää, näin on aina ollut. Otammekin päivän kivoista sen PÄIVÄN PARAS jutun aina. Joku sen sitten sanookin: Tää olis se päivän paras! Yleensä se päivän paras myös on se paras, ei monastikaan löydy enää parempaa. Jatka SAMMAAN malliin.
Olen niiiin samaa mieltä, juurikin näin! Ihana kuulla kun joku muukin sanoo näistä kykykilpailuista noin. Mua niin häirihtee sama! Eihän ulkonäöltä poikkeavat voi olla missään lahjakkaita. Jösses, ja sitä sitten laumassa ihmetellään ja märistään! ? Kuin omasta suusta! Kiitos! ?
[…] kaikki on tosi tuttua mullekin. Olen kirjoittanut epävarmuudestani ja kipeästä kehosuhteestani monesti aiemminkin, mutta koskaan aiemmin en ole uskaltanut kertoa, […]
[…] esillä omana itsenään. Ei hassuna komediahahmona, ei vitsiä vääntävänä karikatyyrinä, ei paksuna hassuna tyttönä. Vaan omana […]
[…] esillä omana itsenään. Ei hassuna komediahahmona, ei vitsiä vääntävänä karikatyyrinä, ei paksuna hassuna tyttönä. Vaan omana […]