Minusta tuli tasan 11 vuotta sitten äiti. Syntyi pieni ja pikkiriikkisen äkäinen tyttö, jonka ei pitänyt olla tyttö ensinkään. Muistan vieläkin elävästi synnytyksen jälkeisen väsymyksen ja euforian, äitiyden kaikkivoipaisuus iski kuin tuhat volttia. Olen synnyttänyt ihmisen, minähän pystyn mihin tahansa!
No, tuo harhakuvitelma on karissut näiden vuosien aikana jo useaan otteeseen. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä avuttomammaksi itse tulee. Taapero oli vielä aika tiukkaan kahlittuna siellä, missä oli itsekin, nämä isommat huitelevat jo pitkin pitäjiä. Yht’äkkiä pitäisi osata vastata toinen toistaan vaikeampiin kysymyksiin, olla fiksu, rakentava ja rauhallinen. Aikuinen. Rakentaa lapsille yhtä aikaa rajoja ja hyvää itsetuntoa.
Kuten olen aiemminkin joskus kirjoittanut, eniten pelkään, että olen tehnyt tähän maailmaan kolme lasta ja lopulta onnistunkin vaan pilaamaan ne kaikki. Vaikka vanhemmuus on elämän suurin ilo, se on myös eliniän kestävä kahle. Kun ne lapset on lapsia vielä aikuisinakin.
Mutta ennen aikuisuutta on kuitenkin kohdattava vielä monta asiaa… Kotiintuloajat, meikit, pojat ja sydänsurut. En halua. Saisinko vaan kääriä tuon puolitoistametrisen vielä kerran siihen pieneen, vastasyntyneen kapaloon ja nuuskuttaa sen nyrkkejä? Tuudittaa sylissä ja vakuuttaa, että elämästä tulee kaunis seikkailu ilman huolia ja murheita. Ja uskoa siihen vielä hetken itsekin..?
Musta tulee aina lasten syntymäpäivinä tällänen tunteellinen hupakko. Olen sellanen itkijä-äiti. Mutta se on kai äitien oikeuskin. Saavat sitten lapset yhdessä hävetä pillittäviä mutsejaan koulun juhlissa.
Viedään tämä harras tunnelma nyt tappiin asti. Olkoonkin ristiäisvärssy, minusta tämä sopii tilanteeseen nyt paremmin, kuin hyvin.
“Kasva rauhassa pikkuinen.
Olet niin kevyt olkaani vasten
ja silti sydämeni kutistuu kokoon painosi alla.
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin
sinun mennä kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut
nahkani alle ja siellä suojella maailmalta.
Kasva, pikkuinen mutta kasva rauhassa
ja anna meille aikaa olla lähekkäin.”
Onnea kultapieni.
-Päivi-
Samaa ajattelin myös tuoreena äitinä että nyt pystyn mihin vain, vaan enpäs kuitenkaan… samaa haikeutta tunnen välillä mistä kirjoitit. Tuon runon pistän ylös:) ihani kevätpäivi sinnekki!
Se oli kyllä aikamoinen fiilis, tuo synnytyksen jälkeinen olotila. 🙂 Mukavaa kevättä sinnekin!
Onnea, onnea! 🙂 Ihana runo.
Kiitos! 🙂
Ihana teksti, niin ne vaan kasvaa, mulla poika vasta 8kk mutta nyt jo itken kun se menee syksyllä jo päiväkotiin 🙁
Aika menee niin siivillä! Pitäis aina vaan yrittää nauttia käsillä olevasta hetkestä. 🙂
Kiitos samoin!
Tosin aloitin urani vuotta myöhemmin, kesällä -04
Ihan hullun isoja noi jo.Nyyh!
No ihanasti hartaus kohosi huippuunsa ja nenästä valui nesteitä, kiitos ja onnea pikkuiselle <3
Hih, kiitos! Välitän onnet. 🙂
Kaunista. Märisin…