Istuin tänään kaksi tuntia yläasteen ja lukion aulassa odottaen haastatteluun kaupungin ensimmäistä sähköisen yo-kokeen kirjoittajaa. Odotusajan venyessä ehti kulua pari oppituntia ja useampi välitunti, jolloin nuoria vaelteli käytävillä, istuskeli portailla, snäppäili puhelimilla, jutteli ja nauroi. Nuorista pursuava elinvoima kiehtoo minua nousevalla voimalla, mitä vanhemmaksi itse tulen. Kaveriporukoiden huulenheitto tartutti hymyn minuunkin ja yritin parhaani mukaan imeä nuorta, pirskahtelevaa energiaa myös itseeni.
Vaikka istuin sivustakatsojana koulussa vain parin tunnin ajan, nuorista oli tulkittavissa laaja kirjo erilaisia ihmisiä ja ajatuksia. Homogeeninen poikaryhmä kolmiraitaisissa pilliverkkareissaan harrasti yhteistuumin pullonheittoa ylätasanteelle. Oli nuoria vastaihastuneita, hihitteleviä tyttöporukoita ja viime hetkellä tunnille kiiruhtajia. Ja oli se yksinäinen poika, joka tuli tunnilta ensimmäisenä, litisti itsensä pitkän penkin toiseen reunaan ja nousi viimeisenä mennäkseen tauon jälkeen takaisin luokkaan. Hiljaa, huomiota herättämättä, huomaamatta.
Mietin näitä kaikkien erilaisten ja eri tavoin käyttäytyvien nuorten elämiä ja kasvualustoja. Kuinka jokaisen kotioven takana eletään arkea todennäköisesti täysin eri tavoin. Jossain perheessä ehkä kuitataan puolivuosittain lapsen todistus ja taputetaan olalle, että hyvin meni, tuloksesta riippumatta. Toisen ovena takana jokaisesta läksyunohduksesta saadaan raivari ja lapselta ehkä vaaditaan onnistumisia enemmän omien kuin nuoren itsensä vahvuuksien perusteella. Olen kuullut monia, omasta mielestäni käsittämättömiä kasvatussääntöjä vuosien varrella, mutta yhtä lailla meidän tapa saattaa lapset aikuisiksi voi aiheuttaa kummastusta jossain toisessa.
Ei varmasti ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa ohjata jälkikasvua ja haluan uskoa, että jokainen tekee kullakin hetkellä sen parhaan mihin pystyy. Vaikka niin mielelläni minäkin tuudittaudun ajatukseen siitä, että lapset kyllä kasvavat kasvattamattakin, se on samaan aikaan vanhemmuuden laiskistava voima, joka siirtää vastuun kasvatuksesta johonkin tyhjiöön, oman vanhemmuuden ulkopuolelle. Itse olen välillä huomannut syyllistyväni siihen, että annan vain lasten pärjätä. Vaadin heiltä vastuunottoa, jonkun mielestä varmaan liikaakin, ja kun huomaan asioiden rullaavan eteenpäin ilman jatkuvaa puuttumistani, saatan jättää tenavat pärjäämään joidenkin asioiden kanssa keskenään. Luotan siihen, että läksyt hoituvat ja että harjoituksiin mennään ajoissa. Samaan aikaan pärjätessään reippaat lapset jäävät osittain vaille vanhempiensa elintärkeää huomiota. Hehän pärjäävät ilmankin.
Peräänkuulutan usein armollisuutta omaa vanhemmuutta kohtaan tässä yhteiskunnan hullussa ristipaineessa, mutta tänään saatuani naurettavat separit yhdestä ja vieläpä varsin harvinaisesta läksymerkinnästä, tulin ajatelleeksi, kuinka paljon tärkeämpää on ottaa lapsen kanssa se hetki ja jutella asiasta, kuin kiljua etäisesti toinen käsi tiskialtaassa että mitä sää ny oot menny taas unohtamaan!
Vaikka nuo sitten ilman sen harkitumpia kasvatuksellisia näkökulmia varmasti kasvavatkin, tulin miettineeksi myös vanhemmuuden loputonta vastuuta. Vaikka päättäisit olla täysin välinpitämätön kasvattaja, jälkikasvu imee asenteesi kuin kärpäspaperi ötököitä. Oli ne lähtökohdat siellä kotioven takana millaiset tahansa, koko se ihmisyyden perusta, ajattelun mallit ja pohja aikuisuudelle luodaan siinä kodin ilmapiirissä.
Mietin myös, koska tulee se hetki, jolloin lapsi alkaa kokonaan ajatella itsenäisesti ja vastuu siitä vähitellen vanhemmilta katoaa. Siihenhän tässä koko ajan pyritään. Että noista tulisi omilla aivoilla ajattelevia, fiksuja ihmisiä. Mutta mitä, jos ne ajatukset ovatkin täysin vastoin kaikkea sitä, mitä olet koko lapsuuden yrittänyt muksuille opettaa tai jos lapsen valinnat ovatkin niitä omasta mielestäsi vääriä? Jokainen ääriajattelija, kouluampuja ja snägärijonossa hakkaajakin on jonkun lapsi. Yhtä hyvin se jonain päivänä saattaa olla mun.
Meillä on ihan hyvät lapset. Juuri sellaiset pärjääjät. Ainakin toistaiseksi. Toivon, että nuo saavat kotoa vahvan itsetunnon ja tiedon oikeasta ja väärästä. Ymmärtävät, että toisen fyysisen koskemattomuuden raja on ehdoton ja että ihminen on toiselle ihmiselle lopulta vain todellakin toinen ihminen.
Silti en osaa vielä sanoa, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Eräs ystäväni menetti muutama vuosi ainoan lapsensa. Sisukas yksinhuoltaja, joka oli tehnyt lapsen kasvatuksen eteen kaiken voitavansa, menetti lapsensa päihteille. Mieleeni on jäänyt yksi, yhtä aikaa lohdullinen ja samalla kamalan raastava ajatus, jonka hän menetyksensä jälkeen sanoi.
“Ei hyvä äiti aina saa automaattisesti hyvää lasta.”
Lopulta se taitaa riittää, että yrittää juuri sen parhaansa ja on ennen kaikkea kiinnostunut lastensa asioista. Sen on kai pakko. On loppujen lopuksi aika monen asian summa, kuinka tässä elämässä kullekin käy.
-Päivi
Tanks taas! Herätti ajatuksia tämä(kin) teksti!
Hei!
Näinpä. Tämä kirjoituksesi herkisti. Ei kai sitä kukaan voi tehdä vanhempana muuta, kuin parhaansa. Toivoa, että saa iskostettua sen oikean ja väärän lapsensa sydämeen lapsuusaikana. Toivoa, että heistä kasvaa kelpo aikuisia (mitä se itse kullekin merkitsee). Itse ajattelen, että se, että olen läsnä, joka päivä, on paljon. Kuuntelen heitä, kerron, että ovat rakkaita, täydellisiä juuri sellaisenaan. Kelvollisia. Toivon, että se riittää, että ovat kokeneet äidin rakkauden. Tietävät että tukeeni voi aina luottaa. Toivon, että se kasvattaa lapsistani toiset huomioon ottavia ihmisiä.