Onpa ihan kertakaikkinen ilo huomata, että tasan seitsemän arkiviikon jälkeen perheemme on napannut tuttuun tapaan kokonaisvaltaisessa säätämisessä jättipotin ja onnistunut kokemaan lähes kaikki “näihin mä valmistaudun kyl sit nyt kunnolla” -arkitilanteet. Vastoin varsin toteuttamiskelpoista superarki-suunnitelmaani, emme ole teinin kanssa kovinkaan usein pururadalla toisiamme halailleet ja ne perkeleen hyllytkin on vielä paperoimatta.
Tämän kaiken sijaan olemme tietenkin uponneet käsittämättömään arkishown silmäkkeeseen, jossa sekä pyykkikone että pottukattila pulputtavat alituiseen, mutta kellään ei kuitenkaan ole ainuttakaan puhdasta vaatetta, saati mitään syötävää.
Onneksi sentään yhtä varmaa kuin se, että yhdelläkään tenavalla ei ole oikeankokoisia talvikenkiä ensipakkasella, on myös arkikaaoksen lausahduslinko, joka käsittää seitsemisen eri huudahdusta hieman eri tavoin varioituna. Lausumat tulee useimmiten puuskahdettua ulos epäuskon ja paniikin sekaisin tuntein samalla kun toinen aivopuolisko yrittää jo vinhasti järkeillä, mitenköhän helvetissä tästäkin taas selvitään.
Ja elämämme perhearjen tulos seitsemän oikeinhan on:
“Meil on huomenna luisteluu”
Viiden henkilön muodostamassa perhyksikössä tämä homma on mahdollista näköjään kusta joka ikinen vuosi. Tulkoon vaan Wilmaan liikuntakalenteri ja takaraivoon muista luistimet -merkintä, paniikkihiki nousee tasan siinä kohtaa, kun jäähallikeikkaa edeltävänä iltana mukula hampaita pestessään muistuttaa asiasta. Kellä helkkarilla, jääurheilua harrastamattomalla mukulalla muka on syksyn ekalla luistelutunnilla oikeen kokoset luistimet. Ei voi olla kellään.
“En ollu mä” (voidaan käyttää myös “se oli toi”)
En ollut ennen lasten saamista lainkaan ymmärtänyt, kuinka suuren työn takana margariinipaketin, maitopurkin tai juustokimpaleen siirto takaisin omalle paikalleen jääkaappiin voisi olla. Tuo kahden metrin siirtymä pöydältä käytön jälkeen takaisin kaappiin on jopa niin mahdoton, että siirtäjän henkilöllisyydestä voidaan käydä hyvinkin voimakkaaksi yltyviä riitoja. Erityisen tärkeää on selvittää, kuka kyseiseen tuotepakettiin koski viimeisenä. (yleensä se “en ollu mä” vaan “se oli toi”)
“No ota leipää”
Olen joka viikko yhtä hämilläni tämän yhtälön kanssa. Vaikka marketista raahataan ihan kamelina paistii, pottuu ja porkkanaa, ei jääkaapissa ole mystisesti koskaan mitään ruokaa. Se on ihan turha hekumoida joillain viikon ruokaostoksilla ja arkiruokalistoilla, kun seuraavana päivänä puhelin täyttyy vollottavista emojeista jälkikasvun nääntyessä nälkään, vastoin länsimaisen perheen eliniän odotteita. Mutta on siellä ny edes leipää. Ottakaa sitä. Taas.
“Ai mitkä synttärit?” (myös: vanhempainilta/palaveri/oikomishoito/parturi/metsäretki/nälkäpäivä)
Ihmiselle, joka pakoilee jo arjen perusrutiineja viimeiseen asti, kaikki ylimääräiset nokkahuilutilaukset, kaverisynttärit ja “tuo kouluun tammenterho” -viestit jää auttamatta muistin ulkopuolelle. Kovalevy kun pakkaa täyttymään jo ilmankin. Tosin tänä syksynä vanhemmuuden paskuusindeksini on vielä maltillisella tasolla, lapset muistettiin nimittäin lähettää koulukuvaan ajallaan. Et jottai hyvääki sit. Kai.
“Kato koneesta”
Yhtä käsittämätön mysteeri kuin ruoan katoaminen kaapeista, on puhtaiden asioiden haihtuminen. Pyykkikone laulaa lähes yötä päivää ja joka janoon erikseen otettuja laseja kilistellään tiskikoneeseen monta kertaa vuorokaudessa, mutta silti puhtaita kalsareita ei lähdön hetkellä aamuisin löydy ja soppaakin pitää syödä kauhalla, kun puhtaat lusikat on aina loppu. En ymmärrä.
“Ai niin, nää pitää palauttaa”
Jos joskus tuleekin väitettyä lapsia paksukalloisiksi, ei sitä itsekään niin järin fiksu aina ole. Itse en esimerkiksi oppinut tästä kolmen vuoden takaisesta fakin ääs terveystietokyselysetistä mitään, vaan tämä TÄYSIN sama keskustelu ja tilanne käytiin taloudessamme eilen keskimmäisen lapsen kanssa. Tosin kello oli ehkä vasta 20.32. Ja oli kyllä muistutettu Wilmassa. Mutta tää menee ehkä myös tohon “ai mitkä synttärit” -osastoon. Ai mikä kysely?
“Pakko ain ragee”
Olen kuvitellut itseni kovin leppoisaksi vanhemmaksi, mutta lapset tuntuu olevan kovin erimielisiä asiasta. Oli kyse sitten läksyistä, hampaiden pesusta tai suihkussa käymisestä, kaikki ensimmäisen tiedustelun jälkeen on rageemista.
Tyyliin: “Käviks jo suihkussa?”
“E”
“No mee”
“PAKKO AIN RAGEE?!”
Että kyllä jos tällä lottorivillä voittais edes satkun joka kerta, ni alkais olla jo muutama tonni koossa.
Voima pysytelköön iäti kanssamme.
-Päivi
apua, sun postaukset on niin parhaita!! ja näin 12 henkilön perheessä asuessaan kuulostaa hyvin tutulta noi “se söi mun jälkeen, se oli toi joka otti vikana juustoo” lauseet..ja toikin että otetaan joka janoon uus muki? mun 3lk pikkuveljellä oli parisen viikkoo koulukirja hukas, sitä etittii kissojen ja koirien kans ympäri huushollia vessan kaapista vaatekaappiin asti kunnes se löyty niinkin yksinkertaisesta paikasta kuin koulun pulpetti. Ja sinne pulpettiin oli kuulemma kattonut niiin tarkasti ettei oo, mutta oli toisten kirjojen välis. (Minne oli varmaan alunperin jättänytkin.) 😀 arki, niin ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. vaikkei omia lapsia ookaan, niin elän hyvin vahvasti 8 tyypin isosiskona noita samoja fiiliksiä, kun yrittää pysyä peräs kuka meni koulun jälkeen sählykerhoon, kuka savikerhoon, ja kuka askartelukerhoon, kenen kans lupasit käydä ostaa kaverisynttäreille lahjan, keltä piti kuulustella enkun sanakokeeseen sanoja ja kenen lukuläksy kuunnella.
Hei ihan mahtavaa, että nää jutut voi olla näin universaaleja! Kiitos sulle mahtavasta kommentista ja tsempit syksyyn. On tää aikamoista hulinaa!
Ja mä luulin olevani ainut aina rageeva mutsi ?
Näin se menee! Hyvin tutulle kuulostaa, minä olen jossain vaiheessa päättänyt, ettei tässä lisä stressi auta, joten teen minkä kykenen. Huonoa omatuntoa en ota. Lapsille olen joskus sanonutkin olevani vain äiti!
Tosin vuos sitten päästin paniikin valloilleen ensimmäisen lumihiutaleen myötä kun huomasin mun kahden lapsen olevan jo melkein mun mittaisia ja molemmilta löytyi 140cm sukset (päiväkotiin hankitut ). Nyt molemmilla on edelleen käyttämättömät sukset ja monot, joiden mahtumisesta ei oo tietoa…..
Oi fak, sukset! Niitä me ei oo kyllä hommattu omaksi. Ihan tyhmää, jos noi kaks kertaa vuodessa käy tunnin-pari hiihtämässä. Ovat onneksi saaneet lainaksi ja pärjänneet niillä.
Ja juu, ei, meitä ragemutseja riittää! 🙂
Just tänään migreeniä nukkuessani mietin, että ehkä tääkin vaiva helpottaa joskus arjen rauhoittuessa. Vaikka meillä on tällä hetkellä vain yksi koululainen ja harrastava ja kaksi päiväkoti-ikäistä joiden harrastukset laitettiin talveksi tauolle. Mutta silti tää elämä täydellä työajalla ja toisen vuorotyöllä on täysin selviytymistä päivästä toiseen. Niin samoja juttuja… esim. olin ihmetellyt kun koululainen kulkee verkkapuvussa ilmasta huolimatta kunnes viikko sitten selvisi että muut ulkovaatteet on liian pieniä. ?
Ja siis miks ne JUST ÄSKEN ostetut kamat voi aina olla pieniä?! En ymmärrä!
Mä en kestä ? Ihan sama meillä. Erityisesti kamppailen ton “ainiin,nää piti palauttaa” -asian kanssa. Ja oon just kans se ragemutsi ? Jotenkin kaikki sanominen tulkitaan rageemiseksi?!? Mä ehkä en selviäis jos teinejä (tai ylipäätään lapsia) olis enempi ku kaks.
Mua nauratti, ku olin kirjottanu tän jutun ja poika tuli kotiin. Ni ainakin neljä näistä seitsemästä kohdasta käytiin ekan viiden minsan aikana läpi. 😀
Talvikengät ja luistimet…???? Ai hitto, kiitos kun muistutit/nostit mun ressitasoa. 😉 Täällä niitä luistimia ei onneks tarvi ennen tammikuuta, ainakaan yleensä. Ja kun viime vuonna ostin kanootin kokoiset esikoiselle, toivon että ne ees sopii. Mun verenpaineeni nousee joka vuosi suksista…
Keskimmäisellä on ollu tänä syksynä takki hukassa jo 3 kertaa. Saa nähä miten käy pakkasilla.
Mä haluaisin jo viimeinkin joululahjaks sen kotitontun. Oma Dobby, Tylypahkan tyyliin.
Voimia vaan teille, meille ja kaikille muillekin! 🙂
Voi yök, noita suksihommia en kyllä kestä. Me lainataan ne, kun ei noi hiihtele ku pari kertaa vuodessa maksimissaan. Nää luistimet riittää mulle. 😀
Saakohan mistään kotikäyttöön sellasia lentokenttien ja juna-asemien “saapuvat ja lähtevät lennot/junat”-tauluja? Vähänkö olis näppärää kun vaikka eteisen seinällä olis sellanen itsekseen päivittyvä taulu, joka ilmottais kaikesta tärkeestä. Älytalot hohoi, missä olette?! ?
Hei mä ostaisin heti sellasen tuohon eteisen seinälle! Nyt joku äkkiä tekemään! 😀
Joo. Tää resonoi nyt vahvasti. Suunnittelen tässä itse asiassa parhaillani muuttamista sukuni kesämökille Pohjois-Savoon. Pysyvästi. Yksin. Siinäpähän jäisivät 4 vee, alakoululainen, yläkoululainen ja iskä hoitamaan ja muistamaan ja säätämään ja järjestämään.
Ei tarviis kuunnella, kun “äiti ragee”.
Nih! Terv. nimim. Kypsä -78
Ugh. Tulin itse just parin päivän irtiotolta ja kyllä voin sanoa, että teki poikkeuksellisen hyvää. Suosittelen!
Hahhah! Mä oon “älä jaksa” mutsi. Miten kahdeksan vuotias osaakin sanoo niin kyllästyneellä äänellä, että älä jaksa….. Ja mulla lähtee kiekat nollasta sataan tosta lauseesta heti 🙂
Mutta joo. Mun tän vuoden kohokohdat ovat olleet: 1) uintipäivä (uimahousut jääneet vissiin hallille edellisellä kerralla 2) lautantaina(ko)? koulua, ainii joo…. 3) College housut syksyn sadepäivänä
Kyllä mä vielä joskus opin. Ihan varmasti. Ainakin sit kun mä täytän 50. Ehkä
Kiitos, olet kyllä arjen sanoituksen mestari!
Hahaa, kuulostaa niiiin tutulle 🙂 Mulla vaan alkaa olla voitonpuolella, kun vanhin lähti tänä syksynä opiskelemaan ja nuorempikin on jo lukion vikalla… mutta tasapainon vuoks otettiin sitten koiralapsi ettei vaan pääsis liian helpolla :/
Jeah! Tänä syksynä olen: istunut tyttöjeni tanssitunnin eteisessä, kun esikoinen soittaa ja kysyy, et pääseekö kaveri meidän kyydissä jalkispeliin (jossa pitää olla 15min ennen kuin tanssitunnit loppuu), ottanut mieheni puhelimen lähtiessäni neuvolaan (jonka aikana hänen piti tilata sähkömiestä ja koska ei kotona löytänyt puhelinta, laittoi ”etsi IPhone”-toiminnan padilta. Jonka hälytysääntä en tietty saanut siellä neuvolassa -kesken lapsen kuulokokeen- sammutettua, kun en tiennyt koodia), unohtanut nälkäpäiväkeräyksen (mut se on vanha juttu, en oo sitä kertaakaan muistanut viiden koululaisvuoden aikana!) ja ottanut mukaan avaimet, joilla muu perhe (plus pari muuta) oli menossa treenaamaan, lähtiessäni päiväksi naapurikaupunkiin 80km:n päähän. Noin niinku muutamia mainitakseni..