Se on se unelma. Pienestä asti ohjattu tavoite, prinsessa, prinssi ja jos ei puolta valtakuntaa, niin ainakin yhteinen koti. Pieniä pulleita jalkoja ja keiteltyjä tuttipulloja. Sisarusrattaat ja yhteistä perheonnea. Rakkautta niin, että savupiippu puskee pinkkiä.
Harva varmaan pysyvyydenhuumassaan ymmärtää edes ajatella, kuinka nämä, usein jo aika nuorena tehdyt päätökset suuntaviivoittavat koko loppuelämää. Lapset ja nimet yhteisissä asuntolainapapereissa sitovat enemmän, kuin yksikään sormus.
Kun hattaranpunaisina ensivuosinaan uhraukset tekee mielellään, yhteisen pesän hyväksi, vuosien kuluttua voi huomatakin tuon pesän olevan tunkkainen, pölyinen ja rikki. Pulleat jalat ovat kasvaneet ja tutin tilalla on huulikiilto. On menot, harkat, kaverit. Ovella heitetään nopeat yläviitoset ja illalla pusut. Yht’äkkiä kukaan ei tarvitse. Yksikkö on hajaantunut, vierellä on joku tuntematon. Yhteisen päämäärän tilalle on astunut välinpitämättömyys.
Monesta asiasta ja päämäärästä olen, niin vanhemmuudessa kuin ylipäätään aikuisuudessa, joutunut vuosien myötä luopumaan. Arki hakkaa uusiksi kasvatusperiaatteet ja parisuhdehaaveet. Pam! Pam!
Itselleen ja perheelleen saa, ja pitää antaa armoa, kun räntä paiskoo kasvoihin, makaronilaatikko palaa uuniin ja auto hajoaa. On osattava tarrata välttämättömiin. Ruokaan, vaatteisiin, syleihin, haleihin. Mutta välittää myös siitä, mikä jää hetkellisesti taka-alalle. Siitä yhteisestä.
Olen monta kertaa sanonut rakastavani tätä meidän kotia. Rakastan sen historiaa, kuluneita nurkkia ja pääoven takorautakatosta. Vielä enemmän olen kuitenkin rakastanut kaikkea, mitä se edustaa. Perhettä, onnea, sitä meidän yksikköä. Meidän yhteistä pesää, joka on rakennettu meidän näköisistä raaka-aineista.
Nyt katson rakkaan ruokasalini pölyistä nurkkaa, josta kukaan ei enää välitä. Kävelen rakkailla puulattioillani, joista kukaan ei enää välitä. Murennun tyhjissä huoneissa, joista kukaan ei enää välitä. Välinpitämättömyys tuntuu haaleana harmautena valmismaksalaatikossa ja vanhana maitona kahvissa. Kukaan ei puhu.
Ja nämä rakkaat seinät, ne jaksavat yrittää. Puristavat ahdistuksen syleilyynsä, avaavat ovea vain vähän kerrallaan, ikkunoita eivät ollenkaan. Ne seisovat vakaina, kun itku polttaa silmien takana ja yrittävät repsottavine tapetteineen saada rakkautta.
Mutta nyt meillä asuu uusi vieras. Hajuton, mauton, näkymätön.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Puit sanoiksi monta kylmää ajatusta, jotka ovat painaneet myös minun mieltäni viime aikoina. Ne ovat olleet ajatuksia, joita on joutunut ajattelemaan vähän salaa. Jopa itseltään.
Lämpimiä ajatuksia sinulle!
Ne on juuri niitä, joita uskaltaa ajatella vain harvoin ja itsekseen. Mutta niin hurjasti helpottaa, kun saa kirjoitettua tunnot itsestään ylös. <3
apua, mitä tää tarkoittaa? 😮
Väsymystä ja pitkää yhdessäoloa. Arkea kaikkine lieveilmiöineen. Mutta myös sisua ja ehkä toivoakin. Muuten en olisi tästä kirjoittanut.
Olen seurannut blogia jo pitkään, mutta en yleensä kommentoi. Monesti olen miettinyt, että miten sinulla voi olla niin samanlaiset ajatukset ja jutut kuin minullakin. Vähän tummempaa huumoria ja pyöreän emännän itseironiaa. Sellainen sielunsisko olet, että välillä tuntuu kuin tunnettais, vaikka asun ihan eri puolella Suomea. Nyt oli kuitenkin niin koskettava kirjoitus, että oli pakko kommentoida jotain.
Luin postauksen heti ainakin viisi kertaa peräkkäin. Viimeisellä kerralla kyyneleet silmissä. Jälleen tuttua tekstiä, liian tuttua. Arvostan, että uskallat nostaa asian esille tässä perheidyllien luvatussa blogimaailmassa. Itsekin olen pohtinut paljon sitä, miten tässä näin kävi. 12 vuotta sitten oltiin kiihkeitä, haaveiltiin juuri tuollaisesta talosta kuin teillä ja kerrottiin vihkipapille, että me ollaan “soul mates”. Nyt meillä on tuollaista kuin kuvasit. Elellään rinnakkain, mutta ei yhdessä. Ei me edes riidellä. En tiedä onko mitään enää jäljellä vai ollaanko me vain liian väsyneitä työstä ja arjesta. Toisaalta kun lapset kasvaa, arki helpottaa just sen verran, että on aikaa todeta, että ei se parisuhde sitten kestänytkään kovin hyvin siellä taka-alalla. Mutta mitä sitä sitten enää voi tehdä? Ei siinä enää uusi pitsihepene tai leffassa käynti kaikkea korjaa ja liekkiä sytytä roihuamaan. Välillä tästä on puhuttu ja päätetty, että nyt yritetään tsempata ja hoitaa suhdetta. Mutta aina se vain tuntuu palautuvan entisille etäisille uomilleeen.
Ei tässä mulla mitään pointtia ollut. Halusin vain sanoa, että I feel you. Ja jos yhtään lohduttaa, niin aina välillä mullakin tulee niitä epätoivon hetkiä, jolloin olisi jo valmis sanomaan sen “e-sanan”, mutta jokin kuitenkin estää ja kuitenkin seuraavana päivänä pelleillään jo porukalla niin, että moiset ajatukset tuntuu jo tyhmiltä. Ehkä se on kuitenkin se koti ja perhe se vahvin liima, joka pitää kiinni, vaikka kuinka parisuhde rakoilee. Ja väittäisin, että väsymys ja välinpitämättömyys on pienempi paha kuin viha, inho ja halveksunta. Ehkä kuitenkin on toivoa? Ehkä sekin kertoo jotain, että rinnakkain on pysytty tähänkin asti ja arkea pyöritetty? Ehkä joku toinen olisi karannut jo ajat sitten?
Ps. Äläkä sitten tosiaan, herraisä, julkaise minun sähköpostia. Mun anoppi lukee tätä blogia!
Oi, sitäpä! Kunpa se leffassakäynti ja pitsihepene korjaisikin jotain. Tai joku vuosittainen yhden yön “laatuaika”. Mutta vuodet on pitkät, eikä niiden mukanaantuomaa lastia korjata muutamassa tunnissa, eikä yhdessä yössä.
Parit pitäisi pakottaa välittämään yhteisestä ajastaan. Jotenkin. Jos kolmetoista vuotta kuljetaan rinnakkain iloissa ja suruissa ja kerran vuoteen käydään kahdestaan syömässä (yleensä hääpäivänä, vaimon ehdottamana, vaimon varaamana, lopulta vaimon maksamanakin), väkisin tunteista vahvimmaksi astuu katkeruus. Tämänkö minä näistä vuosista ansaitsen? Ilmeisesti.
Koti ja perhe on se vahvin liima, onneksi. Muuten lusikat olisi jaettu jo kymmeniä kertoja, molempien toimesta. Kuitenkaan lapset ei ole se ainoa syy, eivät saa olla.
Kiitos ymmärtävästä kommentista. Eikä pelkoa sähköpostin julkaisusta, ne tiedot näkyvät vain mulle. 🙂
Oi… <3 Miten minun sydäntäni koskettaakaan sinun kirjoituksesi.
Minulla on takanani paljon. Elämässäni oli paljon vaikeuksia, surua, katkeruutta, riittämättömyyden tunnetta. Tunne, että kukaan ei arvostanut, vaikka minä yritin kaikkeni. Ainakin lähes kaikkeni.
Kaikki mureni vähä vähältä enemmän, kunnes en enää jaksanut. Eräänä iltana minä menin lattialle polvilleni, ja rukoilin; "Jumala anna minulle uusi rakkaus, anna minulle uusi elämä." Ja kaksi päivää rukoukseni jälkeen aivan koko elämäni muuttui. Minut kiskaistiin pois minun elämästäni, aloitin uuden elämän aivan muualla. En minä vaikeuksilta välttynyt edes täällä kaukana. Ensimmäiset vuodet olivat suorastaan yhtä helvettiä, koko pääni aivan kaaoksessa kaikesta muutoksesta, siitä, miten minun ihan koko elämäni muuttui. Menetin painoa lähes 15 kiloa, olin henkisesti hauras ja rikki. En edes uskaltanut ajatella, karkasin ajatuksiani. Oli liian pelottavaa kohdata ajatuksensa.
Lopulta pikkuhiljaa aloin eheytymään, ne kilotkin tulivat takaisin melkein kaikki. Lopulta, täällä muualla, kaukana, minä opin tuntemaan itseni. Vasta nyt tiedän, kuka minä olen.
Minä ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Elämä ei ole helppoa. Ei kai yhtään missään. Ei edes kaukana muualla.
Oikein paljon voimia sinulle täältä kaukaa. <3
Elämä ei tosiaan ole helppoa. Ja jokaisella on oma, itsensä kokoinen suru, oli se sitten mikä tahansa. Elämä opettaa, äitiys opettaa ja parisuhde opettaa. Juuri kun kuvittelet tuntevasi itsesi ja olevasi valmis, pohja potkaistaan rikki ja alat taas keräillä palasista uutta itseäsi. Toisaalta se on lohdullistakin. Uusia alkuja voi olla lukematon määrä.
Sä osaat kyllä kirjoittaa niin kauniisti ja realistisesti! Mutta, mulle tuli tosi huoli teistä ja surullinen olo! Toivottavasti kaikki on hyvin ja jaksatte vielä välittää ja yrittää!
Kiitos. <3 Ei voi sanoa, että kaikki olisi hyvin, mutta on asioita, jotka on hyvin ja asioita, jotka eivät ole. Tämän kaiken keskellä luovitaan ja koitetaann löytää tasapainoa. Ehkä se joskus löytyy.
Tunnistin tuon koko sielua jäytävän kauheuden. Sen tunteen, ettei saa henkeä. Olen ollut siellä ja nyt päässyt jo pois. Meillä oli kunnon kriisi, mies petti ja jätti, remontti oli kesken, talo jota oltiin tehty toisillemme yhdessä rakkaudella. Ja se, että talo toi meidät takaisin yhteen. Talon myyntiprosessia miettiessä kaikki ne hikipisarat mitä oltiin vuodatettu, raikuva nauru epätodellisen paskoina remonttihetkinä, onnellisuus, mitä yhdessä tekeminen ja vaikeuksista selviytyminen toi tullessaan, nousi pintaan niin vahvasti. Puolen vuoden itsensä kokoamisen jälkeen molemmat laittoi kaikki kortit tiskiin. Päätettiin katsoa vielä homma loppuun. Ja nyt ollaan edelleen tekemässä remonttia yhdessä. Ehkä seison hiukan vinossa, ja tuuli ottaa välillä paidanhelmasta niin että meinaa kaatua. Mutta vaikka kuulostaa typerältä, pohjamudasta voi nousta jotain entistä parempaa. Luota omaan tunteeseesi, taistele niin kauan kuin voit, jos tunnet asian taistelun arvoiseksi. Rakasta itseäsi. Opi unohtamaan hellästi (Mark Levengoodin oppeja). Olet upea nainen.
Miten lohdullinen tarina, kiitos! Meillä olis myös iso kriisi muutama vuosi sitten. Oli mennä kaikki, talot, perheet, kaikki. Jotenkin sieltä päästiin jatkamaan, mutta edelleen nuo tuon ajan ristiriidat nousevat esiin toisinaan ja samat kipukohdat toistuu. Se on raskasta, kun ajattelee, että oltaisiin jo päästy eteenpäin, mutta tarvotaankin samassa sinitarrassa, kuin silloinkin.
Katkeruus on pahinta. Ja se, että tuntee itsensä yhdentekeväksi, nostaa väkisin katkeruuden päätäkin. Ja vaikka molemmat tietää, että jotain on tehtävä, sulaa kaikki yritykset sinne arjen nakkisopan joukkoon. Lopulta kukaan ei tee mitään.
En tiedä mistä on kyse, blogiasikin olen seurannut vasta vähän aikaa, mutta oli pakko pysähtyä kommentoimaan. Elän elämäni pahinta kriisiä parinkymmenen vuoden parisuhteen osalta ja fiilikset on aika pitkälti nuo. Voimia!
Voimia ja halauksia myös sinne! On aika paljon asioita punnittavana, myös se, riittääkö rakkaus. Jos molemmat vakuuttaa rakastavansa, mutta missään se ei näy. Onko se rakkaus kuitenkin lopulta se, mikä yhdessä pitää ja joskus on vielä paremmat ajat edessä? Vaikea sanoa..
Hyvää tätä päivää Päivi, kaikesta huolimatta. Lähetän rutkasti haleja ja toivon iloista oloa.
Sylvia
Kiitos, ihana. <3 Samoin sulle.
Moi!
Elän parhaillani pikkulapsiarkea ja tämä kirjoitus pysäytti minut miettimään tulevaisuutta. Kun aika pitkälti elää vielä sellaista selviytymisarkea, ei tule juuri mietittyä tulevaisuudelta muuta, kuin että milloin tämä rämpiminen helpottaa. Mutta nyt aloin miettiä, mitä voisin tehdä jo nyt toisin, etten myöhemmin tuntisi noin. Miten pitäisin huolta itsestäni ja parisuhteestani jo nyt, että se kantaisi hedelmää myös tulevaisuudessa? Kiitos herätyksestä!
Moi!
Lohdullinen viesti, jotenkin. Juuri noin se kannattaa ajatella. Ja vaikka sitä siinä taaperokaaoksessa ajatteli, että autuus alkaa, kun vaipparumba helpottaa, ei se ollutkaan ihan niin. Arki on hiton erilaista isompien lasten kanssa, ainakin meillä vielä paljon kiireisempää, kuin aiemmin. Sen suhteen pitäisi läpi kaiken olla aina se tärkein, kulkea mukana niin, että siitä pidetään koko ajan huolta. Muuten herää yllättäen ihan tyhjänä.
Halaus!