On asioita, joita ei äiti-ihmisen ole soveliasta päästää suustaan, etenkään kovin julkisesti. Itse olen saanut eräitäkin pöyristyneitä viestejä, kun olen suoraan kertonut, etten viihtynyt kotiäitinä. Voin aika rehellisesti sanoa, että pikkulapsiajasta muistikuviin on jäänyt vain hyvin satunnaisia hyviä hetkiä. Parhaiten muistan vuosia jatkuneen univelan ja tuolloin päättymättömältä tuntuneet, jatkuvat vatsataudit. Tunsin olevani vankina omassa kodissani ja väitän itkeneeni noina vuosina enemmän kuin koskaan.
Mä olin ihan varma, että on olemassa joku niksi. Jokin geenien, laktoivien nisien tai viimeistään äitiyspakkauksen mukanaan tuoma salaisuus, joka sai kaikki muut vastasynnyttäneet hehkumaan helmikorvakoruissaan ja Helly Hansenin kuoritakeissaan hiekkalaatikolla. Jokin pilleri, joka toisi mukanaan johdonmukaisen käytöksen uhmaikäisen potkiessa kurahaalareita toista tuntia jalastaan ja jonka avulla malttaisi istua asettelemaan nihkeisiin sormenpäihin juuttuvia hama-helmiä lapsen kanssa, eikä ainoastaan liiskaisi liian kuumalla silitysraudalla pilttinsä taideteoksia.
En koskaan keksinyt, mikä tuo taika oli. Pusersin sinnillä läpi pikkulapsivuosien. Soseutin, leikin, kylvetin ja kielsin, kuten kunnon äidin kuuluu. Kiirehdin töihin aika pian äitiyslomien päättymisen jälkeen. En pelkästään rahan, vaan myös mielenterveyteni takia. Rakastin pieniä pellavapäitäni enemmän kuin mitään koskaan aiemmin. Mutta en halunnut olla kotona. En osannut.
Pienten lasten vanhemmillehan usein hierotaan märkää rättiä naamaan muistuttamalla, että sinähän et tiedä vielä lastenkasvatuksesta mitään, mutta odotahan vain kun lapsi tulee siihen ja tähän ikään. Ja niin odotinkin. Kauhulla isompien lasten myötä kasvavia murheita, riitoja, ovien paiskomista ja jo valmiiksi aika matalalle asetetun äitiysriman alittamista.
Ja sieltä ne tulla mäjähti. Riidat, huudot, haukkumiset, ihastumiset ja erimielisyydet. Tuli uudenlaiset huolet ja jatkuva pieni pelko siitä, miten ne tuolla maailmalla kulloinkin pärjäävät.
Mutta tuli myös vihdoin, ja yllättäen, se äitiysoivallus. Lapsistahan tulee ihan mahtavia, kun ne kasvaa!
Kun vielä muutama vuosi sitten retuutin pikkureppua, unikaveria ja toista kurahanskaa kotiovella uhmaisen penskan istuessa vielä päiväkodin portilla kuralätäkössä, nyt nuo pienet ihmenaiset ja -miehet ovat oppineet selviämään uskomattoman monista arkipäivän asioista ilman meidän vanhempien jatkuvaa valvontaa. Yhtäkkiä huomaa niiden heräävän omiin kelloihinsa, etsivän itselleen päällepantavaa ja liikuntavarusteita ja lähtevän ajoissa kouluun. Satunnaisesti isosisko saattaa osoittaa hämmästyttävää joviaaliutta pitämällä sisaruksensa ruoansyrjässä, kun molemmilla vanhemmista venyy töissä. Yllättäen voin huutaa yläkertaan, että “laitaks pyykkiä koneeseen” ja se vanhin tyyppi laittaa. Haistattelematta ja kiroilemattakin useimmiten. Ne osaa hoitaa omat treenikyytinsä, uskaltavat soittaa tarvittaessa virallisempiakin puheluita, kiittävät tien yli päästävää autoa kättään heilauttamalla ja haluavat selvittää mahdolliset ristiriidat kavereidensa kanssa kasvotusten.
Ei kulu varmaan päivääkään, ettenkö miettisi, koska ja miten niistä kuoriutui tuollaisia. Itsenäisiä ja fiksuja. Eikä kulu päivääkään, ettenkö olisi tuosta kolmikosta ylpeä.
Nyt jälkikäteen olen tyytyväinen, että sinnikkäästi jaksoin edes sen reilun vuoden ajan jokaisen kohdalla pyörittää kotiäiti-rumbaa. Että pidin kiinni omista kasvatusperiaatteistani, mutta uskalsin myös kuunnella itseäni ja lähteä töihin kun sen aika tuli. Se oli ihan hyvä, ja täysin oikea päätös jokaisen kohdalla.
Vaikka olen joka hetki rakastanut kolmikkoani ehdoitta, en ole koskaan aiemmin ollut heistä näin onnellinen.
Terveisiä siis kaikille aamupimeässä päiväkodille raahustaville, liian vähän nukkuville ja vesirokkojen lannistamille vanhemmille. Se ei pelkästään helpota, se palkitsee vielä.
-Päivi
Kiitos! Mä palasin just töihin ja kipuilen sen kanssa, kun viihdyn paremmin näin kuin kotona. Tiukassa istuu kuva tietynlaisesta ihanneäidistä korvien välissä.
Jep, näinhän se on. On hassua ajatella, että muutenkin keskenään erilaisten ihmisten pitäisi yht’äkkiä äiteinä olla kaikkien samasta muotista.
Kiitos, terveiset tuli perille 😀
Hahah, kieltämättä säkin kävit mielessä. Mutta ainoastaan tuon vesirokon ajan. 🙂
Tätä odotellessa! Multa monesti kysytään, että sä taidat tykätä paljon lapsista.. Noooo, en mä nyt varsinaisesti kyllä kauheasti tykkää pikkulapsista. Toki rakastan lapsiani, mutta odotan kyllä aikaa, kun kaikki pukevat, syövät, käyvät vessassa ym. ihan itse!
Kaikki sitä aina ihmettelee, että miten sä oot hankkinut noin monta lasta, jos et kerran tykkää lapsista. Mutta hei, jos joku hankkii jälkikasvua ihan sillä ajatuksella että vauvat on kivoja ja taaperot ihania, niin voi ne tulee yllättymään, kun eihän ne mokomat pysykään sellaisina aina ja ikuisesti. Nyt jo oon ihan innoissani, kun vanhin 5v. kattaa pöydän pyytämättä, syöttää pikkuveljen, juttelee syvällisesti ja vaikka mitä! Mä oon kuullut juttua, että uhmaiän ja murrosiän välissä olis muutama helpompi vuosi välissä?!?
Ja se on muuten yleinen käsitys, että mitä enemmän omia, sitä enemmän yleisesti pitää lapsista. Mikä ei varmaan myöskään ole suorassa suhteessa välttämättä. Omiaan kyllä rakastaa ehdoitta, mutta ei se tarkoita että mikään kovin lapsirakas olisi välttämättä muuten.
Meillä yllättäen tämä esikoisen murrosikä on lähentänyt meitä tosi paljon. Otetaan kyllä hanakastikin yhteen, mutta ollaan myös tosi paljon enemmän yhdessä ja tehdään juttuja kuin aiemmin. 🙂
Ah, taas kerran kuin omasta kynästäni, kiitos! Tosin meillä pienin vielä pk-ikäinen pari vuotta, isommat nyt koulussa. Odotan innolla, että kaikki kolme kouluikäisiä, helpottaa elämää kummasti. Ja vielä kun tuo 4-vuotias ei ole se helpoin tapaus… Huoh.
Meillä myös pienimmäinen on nyt, kohta jo 9-vuotiaana, sellaisessa pitkässä hankaluus-vaiheessa ja hakee kyllä huomionsa miten tahansa. Mutta kaipa aina joku on vähän hankalammassa kohdassa… 😉
taloudessa kolme murkkuikäistä – kertakaikkiaan mahtavia tyyppejä.
Juu, olivat ne suloisia pienenä, mutta mikään ei ole parempaa kuin teini sillä hetkellä, kun pääset hetken verran kurkistamaan sen ajatuksiin ja haaveisiin.
Kun ne ovat jo ihan ihmisiä <3
KYLLÄ! Erittäin hyvin kiteytetty. Niile syntyy ihan salaa niitä omia juttuja, ajatuksia ja haaveita. Sit oot ihan että häh, osaaksää tällasta ja meinaaksää sellasta, ja että aijaa, sää oot tota mieltä. Ihan mieletön matka noiden penskojen kanssa tässä tulee!
Mulla on ihan sama juttu! En löytänyt koskaan sitä ahaa-elämystä koliikkien, vuosien univelkojen tai puklujen keskeltä. En saanut samoja kiksejä vaippa- ja kakkakeskusteluista kuin muut äidit ilmeisesti saivat. Tunsin vain olevani jotenkin epäkelpo äiti, kun en ollut seitsemännessä taivaassa kotivuosien aikana. Hyviäkin hetkiä toki oli, mutta kyllä se kahden jalassa roikkuvan pallon kanssa elo oli melko rankkaa. Nyt kun kupeitteni hedelmät ovat 6- ja 8-vuotiaat, tuntuu ihanalta ja niin paljon helpommalta ♥
Sama! Oli toki niitä hyviäkin hetkiä, mutta se rankkuus on jäänyt päällimmäisenä mieleen, jatkuva sairastelu ja univelat. Yök. On sitä kai väkisinkin parempi äitikin, kun saa nukkua. 😀 Ja tuleehan noista muksuista ihan erinomaisia tyyppejä kasvaessaan.
Mä kyllä pidin niistä vauvoista ja taaperoista. Muistaakseni.
Ne päivät vaan on tosiaan muistikuvissa vähän sumeita ja utuisia, kun olin aina niin väsynyt. Mutta valokuvista olen jälkeenpäin katsonut. Että sillä perusteella voisin sano, että söpöjä olivat.
Vaikka oikeasti, mun mielestä ikä yhden ja kahden vuoden välissä oli se vaikein. Kun ne ei ymmärtäneet, mutta jalat veivät jo.
Päiväkodin loppuminen kuopukselta oli helpotus. Toisaalta taas paluuta ei ole. Ne on nyt niin kivoja ja helppojakin tavallaan, mutta tämä menee vaan niin äkkiä ohi.
Kaikki.
No tuo on kyllä se vakioahdistus. Kun aika menee ja kaikki menee. Ja se vuoden ikäinen natiainen onkin yhtäkkiä kohta jo rippikoulussa. (oikeesti, järkyttävää!)
Muistan joskus ajatelleeni, että kyllä vauvan kanssa aina pärjää mutta mitä ihmettä sen kanssa tehdään, kun se kasvaa. Joo-o. Nykyään ajattelen, että mitä ihmettä oikein mietin.
Kotona olemisessa on kyllä omat haasteensa. Lähden töissä retkelle kahden tusinan 3-6 -vuotiaan kanssa ja taiteilen ties mitä, mutta kotona ahdistun bussimatkasta keskustaan enkä annan viisivuotiaan muovailla, koska sitä hemmetin muovailuvahaa on sen jälkeen ihan joka paikassa.
Joo, toi on muuten varmaan totta! Kotona se on erilaista. Kaikki. Ja ehkä kun kodin pitäisi olla rauhoittuminen ja rentoutumisen ja hyvän olon paikka, ni tuo jotenkin järkyttää sitä. Kun sitä äitiyttä niin helposti suorittaa (tai ainakin minä suoritin).
Ihan samoja ajatuksia ja kokemuksia täällä. Vasta kuopuksen (joka oli klassinen helppo vauva) nautin äitiyslomalla olemisesta oikein todella. Mutta väsymyksestä en silloinkaan. Meillä on kolme lasta, ja jokaisen kodalla ekojen vuosien yöheräilyt ovat olleet akilleenkantapääni. Toiset kestävät pitkäänkin jatkuvaa väsymystä jotenkuten, minun elämästäni se teki aivan mustaa.
Mutta nyt, nyt on kyllä aika ihanaa! Isot jo koulussa ja pieninkin ohittanut vaiheen, jossa täytyisi vaihtaa vaippoja, pukea, syöttää, heräillä öisin tai vahtia. Oon niin onnellinen. It gets better!!
Hyvä että puhut tästä asiasta rehellisesti, koska et ole ainoa joka näin ajattelee. Tuli mieleen että koska pidit pikkuvauva-aikaa ja äitiyslomaa jokseenkin raskaana, olisiko sun miehellä ollut mahdollisuutta jäädä lapsen kanssa kotiin? Yleensäkin mielestäni pitäisi kyseenalaistaa että miksi aina äidin on oltava se, joka jää kotiin? Ihan alussa kun on imetykset ym. niin se toki on melko välttämätöntä, mutta sen jälkeen sillä ei periaatteessa ole väliä. Tämä on vain sellainen asia joka on niin syvästi juurtunut yhteiskuntaamme.
Samaa mieltä, Lotte. Meillä on jaettu perhevapaat, ja se on kyllä ollut kaikkien etu.
Täällä yks, joka kehtaa tunnustaa nauttineensa kovastikin kotiäitinä. Toki huonotkin hetket oli, mutta yleisesti jaksoin paremmin ja kotona oli hyvä fiilis. Ei kotiäitiys tarkoita, etteikö elämässä ole muuta kuin vaipat ja kakkat puheenaiheena. Elämässä on muutakin kuin lapset ja työ. Töihin palattuani tuntui, ettei virtaa riittänyt enää mihinkään kotona. Olin aina väsynyt ja poissaoleva lasten kanssa. Toivoin vain, että leikkisivät nyt kavereidensa kanssa niin saisin huilata. Elämä oli yhtä hulabaloota harrastuksiin kuskaamisineen ja aikataulujen sovittamisineen. Kamala ahdistus, kun mitään ei ehtinyt ja huoli, että joku olisi iltaisin paikalla, kun molemmat vanhemmat töissä. Voi, kotona oli ihanaa. Ikinä ei elämäni ole ollut sillä tavalla positiivisesti aktiivista kuin kotiäitinä.
Minä myös nautin kotiäitinä olosta ja kolmannen eli viimeisen kohdalla nyt päätin jatkaa kotona vielä opintohommien kanssa eli saan nauttia lapsista ja samalla opiskella ja saada aivoihin vähän uutta. Olen ollut nyt kotona kaikenkaikkiaan 5 vuotta, toki siinä välissä oli pari reilun vuoden työpätkää. Tää vaan on niin ihanaa, ehtii toteuttaa omiakin juttuja ja kun vanhin tosiaan harjottelee ekalla koulunkäyntiä niin saan olla koulupäivien jälkeen läsnä hänellekin ja ihan eri tavalla aikaa auttaa läksyissä jne. Harrastukset vie paljon aikaa, kuskaaminen ja touhuaminen, vaikea uskoa että jaksan pitkien työpäivien jälkeen ollenkaan panostaa näin paljon mitä nyt. Kauhulla odotan ensi syksyä ja töihinpaluuta. Aion tehdä lyhennettyä viikkoa todennäköisesti niin kauan kunnes nuorin (nyt 2) menee toiselle. Mulla on myös ikuinen vauvakuume. Yksinäisyydestä aloin kärsimään vasta kun kaksi vuotta sitten muutimme, sitä ennen asuttiin kävelymatkan päässä kunnan keskustasta ja jos ei muuta keksinyt niin kaupungin ylläpitämä perhekahvila oli joka päivä auki. Äitiysvuosilta on tarttuneet ne parhaat ihmissuhteet, pari kumminkin lapsille.
Onhan tämä nyt ihan eri kuin pikkuvauva-aikana, illat menee lasten harkkojen parissa tai kotona opiskellessa jos mies suvaitsee lapsia hoitaa. Teinivuodet meillä edessä, ehkä syön vielä sanani.
Kiitän lämpimästi tästä postauksestasi. Löysin blogisi Ylen jutusta ja olen lukenut jo monta postausta. Odotan kolmatta lastani ja mietin, että mitä tästä oikein tulee. Kotona oleminen on useimmiten raskasta ja pienten lasten kanssa on aivan naimisissa. Raskausaika on minulle mieli maassa taapertamista pahoinvoinnin kanssa painien. Silti uskon, että jonain päivänä kiitän itseäni siitä, että jaksoin. Tai siis en tiedä vielä, tulenko jaksamaan vai väsähtämään, mutta tämä tekstisi valoi minuun taas uskoa, että hyvä tästä tulee. Kun lapset kasvavat, näen kolme erilaista persoonaa, tutustun heidän kautta toisenlaisiin maailmoihin ja opin ja kasvan itse. Kiitos. 🙂
No huh huh… seuraan erästä toista blogia ihan vaan siksi että se on kuin vastakohta omasta elämästäni raikas tuulahdus elämääni, minun, äidiksi opettelevan mamman elämästä ?.. ja sen blogin ylälaidassa näkyy aina joku irroitettu lause jonkun muun blogista.. noh tänään pysäytti lause sinun blogistasi.. en nyt enää edes muista mikä lause se oli.. väsymys nääs tekee tepposia jo ihan muutamassa minuutissa, olen nukkunut viimeksi kokonaisen yön 20.10.2016.. tämä sinun teksti on todellakin vieläkin enemmän raikastava kuin mitä nyt odotin tältä päiväuniajan blogiviidakolta, kiitos! Voin sanoa että en voi sietää tällähetkellä muiden lapsia. Jopa se mieheni edellisen elämän lapsi joka aika ajoin on meillä kiristää hammaskalustoani nirskumisasteelle ? rakastan ja palvon omaa pientäni ylikaiken vaikka valvominen vie terän koko elämältä tällähetkellä..huh, juon äkkini kahvini ennen kuon jatkan mesomista mammaviidakossa <3
Ei ehkä aiheeseen liittyen. Mutta minulla särähtää todella korvaan kommentit “Jumaloin omia ihania kullannuppusiani enemmän kuin mitään, mutta muiden lapset Hyi” . Mielestäni tuo kuulostaa itserakkaalta ja todella ylpeältä. Minä rakastan omaa Kaks vee räkänokkaani enemmän kuin mitään maailmassa, mutta ei tulisi mieleenikään pitää häntä ainoana täydellisenä. Lapset on, ärsyttäviä ja hermoja raastavia, mutta niin, kaikki lapset on. Jopa teidän kaikkien kullannuput! Ugh!
[…] aikaan kun olen nyt, lasten ollessa isompia, äitiydessäni onnellisimmillani, huomaan tekeväni vähitellen jo surutyötä niiden vauvakiharaisten niskojen luopumisesta. […]
[…] Vaikka toki tätä oltiin tiedetty odottaa (ja ehkä hieman kakkubuffettiakin suunniteltu), hätkähdin kirjeestä vähän. Väittävät nyt pokkana, että lapsi on kohta viidentoista. Joka kuukausi lähempänä itsenäistymistä. Vastahan mä opin sen seurasta nauttimaan ja olemaan sille äiti. […]
Lapsemme teini ikä tuhosi perheemme, olemme edelleen yhdessä mutta joka päivä saan kuulla kuinka tuhosimme kaiken.