He ovat taas täällä! Elämä on palautunut alle vuorokaudessa normaaleihin uomiinsa. Eteinen on väärällään kenkiä, tiskipöytä notkuu kerran käytetyistä vesilaseista, vessanovia paiskotaan aamutuimaan, irvistellään mun kesäkeitolle, tivataan seitsemästi päivässä mitä on ruoaksi ja nahistellaan, jos aihetta on. Tai oikeastaan varsinkin, jos ei ole.
Ja voi, kuinka ihanan tavallista, turvallista ja onnellista tämä onkaan! Viikossa sai kuitenkin taas jonkinlaista potkua perustella, miksei osteta uutta puhelinta, jos akku vähän lagaa. Tai miten pilvinen päivä ei ole yhtä kuin sadekeli ja anna lupaa luuhata koko päivää koneella. Tai miksi karkkipäivä on ihan oikeasti vaan lauantaisin. Kesälläkin.
Nappasin pienimmän mukaani puistoon. Työnsin pitkästä aikaa vauhtia, kiikutin ja pyöritin. Ihastelin hienoja kärrynpyöriä ja rohkeutta kiipeillä. Samalla tulin miettineeksi (koska sehän on joka hetki välttämätöntä), miten vähän tätä ihan tavallista, pienten hetkien yhteistä aikaa tulee vietettyä.
Syksyllä tämä pieninkin aloittaa koulun. Vanhimmainen menee jo alakoulun viimeiselle luokalle ja pojallakin alkaa kolmannen luokan myötä paljon uutta. Nyt on opittava pysäyttämään kiire kotiovelle. Annettava enemmän sitä ihan todellista läsnäoloa. Ei ole olemassa mitään niin tärkeää vapaa-ajan puuhaa tai ekstrahommaa, että se aika voisi olla pois noilta kolmelta.
Kyllähän ihminen pystyy ihan huimiin suorituksiin ja voi ehtiä tehdä mitä vaan. Mutta ei lasten kustannuksella. Niin helkkarin monta asiaa on elämässä varaa ryssiä, mutta suhde omiin lapsiin, niiden itsetunto ja kasvatus on asioita, joissa ei mielellään epäonnistuisi.
Hienoja sanoja ja yleviä ajatuksia, joo. Ja tuskin musta tämän parempaa äitiä koskaan tulee. Mutta lapset ansaitsee äidin, jonka kaikki vapaa-aika ei mene jonkun ylimääräisen järjestämiseen, opetteluun tai auttamiseen.
Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin kaikki mielessä pyörivät asiat ylös samaan paikkaan. Siis kaikki, jotka muistin. Viidennen sivun kohdalla päätin lopettaa ja lähteä ulos. Helpotti kuitenkin saada se solmu avattua paperille. Toisaalta neljä arkkia stressiä vahvistaa ajatuksia siitä, että liika on liikaa.
Kieltäytyminen ei tarkoita luovuttamista, vaan pikemminkin omien voimavarojen tajuamista. Tai vaan sitä, että lasten kanssa leipoessa ei koko ajan takaraivossa hakkaa tekemättömät asiat. Tai että ylipäänsä joskus jaksaa tarttua kaulimeen ja vispilään.
Todellakin, mulle isojen ajatusten, oivallusten ja päätöstenkin viikko.
Hieman surullinen, mutta hyvä ja tarpeellinen viikko.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
