Ohi on. Kevään 20 Pokka Pitää -näytöstä on vedetty, enemmän tai vähemmän kunnialla. Onhan tämä aikamoinen puserrus ollut. Pitkiä iltoja ja viikonlopun päiviä pois kotoa. Jopa niissä määrin, että poika oli kysynyt isältään, onko äitikin tulossa mukaan perheen yhteiselle juhannusreissulle… Tuikkas aika kipiästi äidin sieluun.
Mutta ennen kaikkea on ollut mielettömän hauskaa! Oon saanut elämääni läjän uusia, mahtavia tyyppejä, päässyt leikkimään näyttelijää ja oppinutkin kai jotain. Kuten vaikka että kaikkia ei voi (saati tarvitse!) miellyttää. Eikä itseensä kannata ottaa, jos kaikki ei tykkää.
Nyt fiilikset liikkuu jossain helpotuksen ja haikeuden välimaastossa. Helpottunut olen, koska nyt jää aikaa taas paljon muuhunkin. Jospa tämä kaatopaikaksi muuntautunut talokin saa taas hieman ansaitsemaansa huomiota. Ja lapset enemmän äidin aikaa. Haikeaa on tietysti aina, kun jokin aikakausi loppuu. Onneksi tosin tämä porukka jatkaa hommia vielä syksyllä kymmenen esityksen verran. Joten ihan lopullinen loppu ei kuitenkaan vielä onneksi ole.
Tämä päivä taitaa kulua pääasiassa lepäillessä ja eilisestä karonkasta palautuessa. Huomenna suuntaankin anivarhain kohti Helsinkiä ja Kaksplussan blogitapaamista.
Ja arvatkaa, unohdinko taas koko virpomiset? Kyllä. Ja varpomiset kaupan päälle. Olen menetetty tapaus.
-Päivi-
Saat olla ylpeä itsestäsi! Ja se on aika ihanakin tunne, helpotuksen haikeus, jotain hauskaa ollut – ja jotain hauskaa ja erilaista on edessä.
On kyllä ihana tunne. Antaa taas hetkeksi hiukan tilaa hengittää. 🙂
Hieno homma, hyvin vedetty! Varmasti kärsi kaikki muu, mutta kyl joskus pitää ajatella ihan vaan itseäänkin. Pokka Pitää tulee nyt kesäksi tähän meijän kyläteatteriinkin, sun pitää sit tulla kattoo se??
Iloa arkeen, kaaokseen, ruuhkavuosiin!♥ Ja näkymisiin täs jossain vaiheessa!?
Tottahan kannattaa mennä katsomaan! Tai vielä mieluummin, tuu marraskuussa kattoon meitä. 😀
Mehän nähdään, for sure! Pidetään taas mielessä. 🙂 Puss! <3
j