Oi, ihana tammikuu.
Tämä on mulle perinteisesti se kaikkein hankalin aika vuodesta. Kun loppuvuoden juhlakausi on ohi, tammikuinen arkeen laskeutuminen tuntuu joka vuosi poikkeuksetta ankealta. Taivas on matalalla. On kylmää, märkää ja rähmäistä.
Eikä kyse ole siitä, ettenkö taistelisi. Imen monivitamiinia poreena, deetä suihkeena ja sesonkiappelsiineja kaksin käsin. Ja mää nukun. Ette tiedä, kuinka paljon mää nukun! Ihmiseksi, joka ei _koskaan_ torkuta, siirrän huomattavan usein herätystä suorilta puoli tuntia tai tunnin myöhemmäksi.
Ja kuinka ollakaan, tämän kaikin puolin ihastuttavan vuodenajan kruunaavat kaikki kuviteltavissa olevat kulkutaudit noroista laryngiitteihin, plus tietysti liukkaan kelin telemarkeista johtuva säärimustelmisto.
Kun koko maailma tuntuu vähän vastustelevan, ei varsinaisesti ylennä mieltä perua ensi viikoksi varattua hääpäivämatkaa Gdanskiin. Koska työt ja jotain blaablaa. Suunniteltu lomapätkä, spa-hoidot ja yhdessäolo vaihtuu siis… no, arkeen. Nakkikeittoon, lumitöihin ja aikaisiin aamuihin.
Myönnän, että vietin tuon perumisen jälkeen pari päivää aika katkerissa tunnelmissa. Tiedän, ja ymmärrän, että joskus noin käy, eikä kyseessä ole maailmanloppu, mutta kun tämän kaiken ankeuden keskellä on niin odottanut jotain ja se menee puihin, piti oikeasti kaivella vähän motivaatiota nousta aamulla ylös.
Tämän kaiken, jotenkin perseisen tunnelman vallitessa, olen antanut itselleni myös armoa pitää vähän taukoa blogista. Olen jotenkin jo ohittanut sen ajan, kun vielä illalla silmät santapaperina nakutin jotain – ihan mitä sattuu – jotta blogi päivittyisi tarpeeksi usein. Haluan edelleen pitää tämän mun paikan, mutta tehdä sitä myös enenevässä määrin omilla säännöilläni ja omilla voimillani. Ainoastaan niin homma pysyy pidemmän päälle mielekkäänä.
Vähän heikosti on siis tuota valoa ollut näkyvissä viime viikkoina. Mutta onneksi näissä ojissa on kynnetty aiemminkin, joten tiedän jo, että jossain vaiheessa, piankin, se valon määrä lisääntyy.
Mites teillä siellä? Paistatteletteko kirkasvalolampun alla vai laahustatteko luonnonvalon tunkkaisessa lonkerokelissä?
-Päivi
Mun pelastukseni on varmaan aina ollut se, että olen syntynyt alkuvuodesta. Juhlakausi ei siis koskaan ole päättynyt jouluun, vaan jatkunut sopivasti pienen tauon jälkeen.
Ennen rakastin kesää. Siitepölyt tekivät allergisen keväistä hankalan tukkoisia ja takkuisia. Mutta kun se kesä on aina niin nopeasti ohi (siinä se menee kuin varkain ohi sitä unelmien lämmintä kesäpäivää odotellessa), opettelin rakastamaan kevättä.
Vähän niin kuin pimeän marraskuun ja joulukuun odottaa joulua, minä olen tehnyt kesän odottamisesta taidetta.
Tietoisesti.
Välillä väkisin hymyillen, itsellenikin feikaten.
Mutta kuitenkin, tämä puoli vuotta on lähtökohtaisesti mulle helpompi.
Mulla oli ennen raskauksia myös todella paha heinäallergia, joka sai mut omalla tavallaan silloin inhoamaan kesäaikaa. Nyt se on hiukan helpottanut (tai oon oppinut lääkitsemään sitä paremmin) ja pidän kesästäkin paljon enemmän.
Mutta kaikkein eniten tähän aikaan vuodesta kaipaan valoa. Tuossa maaliskuun kynnyksellä alkaa vähitellen helpottaa.
Meillä kaikki perheenjäsenet on syntyneet alkuvuodesta, joten juhliminen jatkuu muodossa tai toisessa yli helmikuun puolenvälin! Tosin tässähän piti pitkästä aikaa napata tuo yks kulkutauti-rutto-influenssa, että sängyn pohjalla on vietetty lähemmäs kolme viikkoa.
Ainoastaan kliivia saa nauttia täällä ylimääräisestä valosta, muutoin tallustellaan kaikki pimeässä. Onneksi on kirkuvan hohtavat appelsiinit! Melkein loistavat pimeässä! Ja synttärikakkujen kynttilät – kun kaikkien juhlat on ohi, alkaakin jo olla valoisampaa. Onneksi on (oli?) tässä edes lunta, se vähäinenkin valo on sitten heijastunut moninkertaisena!
Noi perhejuhlat on kyllä yksi juttu, joka väkisin vähän piristää ja pitää mielen virkeänä. Me ollaan kaikki viisi synnytty keväällä, voi olla että senkin takia kevät on mulle rakasta aikaa.
Ja hei, muutama yö ja on jo helmikuu! Ja se on niin lyhyt, että voidaan ajatella jo olevan maaliskuu, eli kevät. 😀
Luonnon”valossa” vaan. Onneksi on koira, se pakottaa lenkille, vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja. Siitä saa kummasti energiaa, ja oikeilla vaatteilla saa sen kylmän ja viimankin pysymään aika kivasti loitolla. 🙂 Mua masentelee enemmän marraskuussa, nythän mennään jo kevättä kohti, kun joka päivä tulee valoisampaa! <3
Tuonne ulos kyllä pitäisi useammin vaan vääntäytyä, vaikka on minkälainen ilma tahansa. Me saatiin naapuriin papalle juuri eilen pikkuinen koiranpentu. Pitäisi varmaan vääntäytyä pikkuisen kanssa välillä ulos myös.
Mutta tuossa olet oikeassa, että kevättä kohti!
Äh, harmi kun loma peruuntui! Tottakai tuommonen pistää tympimään! Ehkä pääsette myöhemmin??
Toivottavasti pääset pian kiinni paremmasta fiiliksestä!
Aurinkoisia päiviä sinne!
Mulle on tapahtunu sinänsä yllättävä mutta hyvä juttu, että mikään vuodenaika ei enää masenna.
Ennen tammikuu oli ihan loputtoman pitkä ja raskas, ankeaa arkea ihanan jouluvouhotuksen jälkeen.. Eikä helmikuussa ollut muuta hyvää kuin se että se on lyhyempi.
Nykyään mulle maistuu kaikki vuodenajat.
Toki välillä on väsyneempi jne, mutta se johtuu työvuoroista tai muista elämän käänteistä.
Kiitos, Sumi! Uskon, että toikin reissu jossain vaiheessa vielä toteutuu, ainakin johonkin päin. Vaikka tietty harmittaa, kun kivan yllätyslahjan hommasin, ja koko juttu menikin mönkään.
Mulla on taas nyt hiukan valoisampi mieli. Ehkä se oli tää vapaa viikonloppu tai ensi viikolla alkava helmikuu. Joka tapauksessa, ihan hyvällä fiiliksellä. <3
Olin koko joulukuun ihan hirveän syvissä vesissä ja tammikuu on ollut kyllä myös niin SAIRAAN väsynyttä! Flunssa, enterorokko, Jeah. Nyt alkaa EHKÄ helpottaa?!