Hei 2017, joko uskallan olla onnellinen?

Epävarmuus. Jos aikuisvuoteni pitäisi kiteyttää yhteen sanaan tai määreeseen, se olisi epävarmuus.

Sain ensimmäisen lapseni aika nuorena. Halusin vauvan, ja koko perheen niin kovin, että se hengästytti ja tuntui lähes fyysisenä kipuna reiden sisäosissa. Helmikuussa menin naimisiin, maaliskuussa täytin 21 ja huhtikuun alussa esikoinen ponnisti tapittavin silmin maailmaan. Tuosta, elämäni keväästä, tulee alkavana vuonna kuluneeksi 14 vuotta.

Silloin alkoi viimeistään myös aikuisuus. Vaikka olin ehtinyt jo monta vuotta huolehtia itsestäni, vastuu lapsesta asetti kaiken uudelle tasolle. Piti opetella eläminen uudestaan, asettaa itsensä toissijaiseksi ja antaa parisuhteessa tilaa kolmannelle ja tärkeimmälle.

Me ei haluttu odottaa, ei saada perhettä vasta, kun olisi vakituiset työt, autot ja asuntolainat. Vauva syntyi opintojen keskelle vuokrakaksioon, kahdelle keskenkasvuisille nuorelle. Elettiin säästeliäästi, käytettiin tyytyväisinä äitiyspakkauksen nuttuja ja survottiin vauvalle soseet itse.

Muistan tuon esikoisen vauva-ajan onnellisena ja rauhallisena. Vauva oli pyöreä ja tyytyväinen, nukkui hyvin ja antoi mun toipua synnytyksestä. Kaikki tuntui luonnolliselta, se että meistä kahdesta tulikin kolme. Elettiin rauhassa omassa pienessä perhekuplassamme, opeteltiin lapsen mukanaan tuomia lainalaisuuksia ja vanhemmuutta. Kaikki oli hirveän hyvin, vaikka yltäkylläisyydessä ei elettykään.

Tuon vauvavuoden jälkeen moni asia muuttui. Miehen opinnot jäivät jäähylle töiden tieltä, itse palasin opiskelemaan. Enemmän tai vähemmän kaoottiset pikkulapsivuodet pitivät sisällään syntymiä ja kuolemia, muuttoja ja remontteja, riitoja ja rahahuolia. Painoimme läpi korvatulehdusten, allergioiden, vatsatautiepidemioiden ja nukkumattomuuden. Oli kerhoja, tarhoja ja vaihtuvia hoitajia. Pätkätöitä, yrittäjyyttä, keskeytyneitä opintoja ja riittämättömyyttä.

Vuosikausia takaraivossa on painanut jokin. Kun kaikki on hetkellisesti tuntunut olevan hyvin, nurkan takaa on joku pudottanut alasimen niskaan, ennen kuin ollaan ehditty pinkoa karkuun. Jokin on hajonnut, joku sairastunut, työt on päättyneet, yritys mennyt nurin. Itse etsin omaa paikkaani niin vimmaisesti, että meinasi mennä kaikki. Kyllästyttiin, ihastuttiin, riideltiin ja haluttiin pois. Hetkellinen onnentunne nykäistiin aina maton lailla jalkojen alta, kymmeniä kertoja tuuskahdettiin naamallemme. On vaatinut helvetisti tahtoa ja sitkeyttä jaksaa nousta aina uudestaan.

Koko aikuisikänäni en ole uskaltanut luottaa onneen, koska se on aina otettu pois. On ollut vain velvollisuuksia ja väkipakolla jaksamista. Ei ole oikein koskaan ollut varmuutta jatkuvuudesta, siitä, että vielä viikon, kuukauden tai vuoden päästä kaikki olisi yhtä hyvin. Että lapsilla olisi kaikki hyvin, rahat riittäisivät ja töitä olisi varmasti.

Näin uuden vuoden kynnyksellä huomasin yllättäen, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin, olo on jotenkin helpottunut ja avoin. Tuntuu kuin jokin varovaisesti kuiskaisi, että tämä voisi nyt olla sitä onnea. Kuin joku kehottaisi nauttimaan tästä, luottamaan, että kaikki menee hyvin jatkossakin. Luottamaan pitkästä aikaa onneen.

Eihän elämässä koskaan mikään varmaa ole, ei nyt, eikä jatkossakaan. Tiedän, että tipahdus voi tulla taas koska tahansa. Mutta tiedän myös, että me ei muserruta enää näiden vuosien jälkeen sen alle. Nyt uskallan ehkä luottaa paisti onnen pysyvyyteen, myös meidän vahvuuteen.

Meille ei asiat ole tulleet helpolla, kumpikaan ei ole syntynyt sen enempää kulta- kuin hopealusikkakaan suussaan, yhteistä elämäämme on hämmennetty pikemminkin puukauhalla. Ja vaikka en missään nimessä halua käyttää “vaikeuksien kautta voittoon” -kliseitä, luulen, että kun yhdessäolon ja elämisen perustuksia on rakennettu, purettu ja rakennettu taas uudestaan, ne ovat ehkä jo kestävät.

Vuonna 2017 minä aion olla onnellinen. Nauttia tästä meidän pähkähullusta arjesta ja sopivasti kahjosta perheestä. Ja tällä kertaa luottaa myös sen onnen pysyvyyteen.

-Päivi

*viimeinen kuva: Eino Nurmisto