Gilmore Girls – paras äiti-tytär -suhteen lujittaja sitten napanuoran

Kaikki, joilla on, niin kovin yllättäen, teini-ikään parkkeeraava esikoistytär, tietävät, että täysin yllätyksenä ja pyytämättä ilmaantuvien ekojen kertojen vyöry alkaa ennemmin tai myöhemmin yläasteikään tultaessa. Kaikki se valtava hormonaalinen hulabaloo, jota naiseksi kasvaminen tuo tullessaan ryydittyy tietysti myös niillä ekoilla kokemuksilla. Ihastumisilla, kädestä pitämisillä ja suudelmilla. Joo, ja halusi sitä tai ei, aikanaan myös seksillä. (ja tähän pitkä rimpsu siitä, kuinka en helvetissä ole vielä niin vanha, että mulla vois olla sen ikäisiä lapsia, joille pitäis puhua sanaakaan seksistä, mutta se on kai parempi käsitellä nämäkin asiat valmiiksi kun ei koskaan tiedä, koska joku tulee ja vie kirjaimellisesti jalat alta, niin on sitten jo ikäänkuin liian myöhäistä mutsin tulla nykimään ovia kumien ja banaanien kanssa ja sillai)

Muistan, kuinka ollessani itse teini-ikäinen, meillä oli äitini kanssa yksi yhteinen aika, jolloin istahdimme kaksin television ääreen. Keskiviikkoisin yhdeksältä tuli yhteinen suosikkisarjamme Melrose Place, jota herkeämättä viikosta toiseen tuijotimme ja kommentoimme. Se oli harvinainen yhteinen hetki. Äitini ei touhunnut mitään, minä en linnoittautunut huoneeseeni ja olimme aika pitkälti samaa mieltä ohjelman sisällöstä. Priimaahan se oli. Muodikasta ja erittäin jännittävää.

Kun joulun alla oma teinini kömpi luolastaan murheineen vielä äidin kainaloon, tuntui lähinnä voimattomalta ja vähän myös häkeltyneeltä. Koska jos nuo kerrat ovat ensimmäisiä teineille, niitä ne ovat myös äideille. Halata ja kuunnella voi onneksi loputtomiin, mutta lapsi kaipasi selvästi etenkin yhteistä aikaa. Ihan vaan olemista lähekkäin.

Vähän ehkä hädissänikin kaivoin äitiysarkustani jotain, minkä ajattelin olevan sopiva kyseiseen hetkeen. Avasin Netflixistä vanhan suosikkini Gilmoren tytöt, lämmitin glögit ja istahdin mimmin kanssa saman peiton alle. Se oli helpottavaa, molemmille. Oltiin ihan vierekkäin, yhdessä, saman asian äärellä, mutta pakko ei ollut puhua.

Yllätyksekseni tämä olikin yksi parhaista äiti-tytär -suhdetta parantavista yksittäisistä toimista, joita olen puolivahingossa vuosien varrella onnistunut tekemään. Juuri Gilmoren tytöt on nimittäin vain aavistuksen vuosien mittaan lässähtäneessä nerokkuudessaan ja harmittomuuskuplassaan yhdistävintä, mitä teinityttären kanssa voi yhdessä kokea. Ai miksikö? No koska:

1. Hahmot on samaistuttavia

• Kuinka moni meistä muka ei haluaisi olla nokkela, hauska, kaunis ja itsenäinen Lorelai, joka on onnistunut kasvattamaan hämmentävän toimivalla kaveruusäitiydellä täyden kympin tyttären, pystyy syömään ravintolallisen noutoruokaa (jota saa muuten niin pieneksi kaupungiksi hämmästyttävän useasta paikasta), on paikallisen kahvilanpitäjäkomistuksen palvoma ja kuitenkin kipuilee itsenäisyytensä ja vanhemmuussuhteidensa kanssa, ihan kuten kuka tahansa?! No NIINPÄ! Rory puolestaan on älykkyydessään ja kiltteydessään mitä oivin esikuva itseään etsivälle teinityttärelle. Koska se myös ihastuu ja pussaa, jättää ja tulee jätetyksi. BOOM! Puhumattakaan häröilevästä Kirkistä, jollainen löytyy jokaisen kylältä, lempeästä parhaasta ystävästä Sookiesta tai paheksuvasta ja puuttuvasta äidistä, jollaista minusta ei ainakaan koskaan tule.

2. Sarjassa painiskellaan tutuissa aihepiireissä

• Perinteiset rakastumiset ja erot ja muut ihmissuhdessäädöt, mutta erityisesti perhedynamiikkaan liittyvät ongelmat ovat sarjan suola. Juuri sopivasti inhimillistä ulottuvuutta välillä yltiöhattaraisiin kurpitsafesteihin ja tanssimaratoneihin tuovat huushollin lahoamiseen liittyvät tavisongelmat.

3. Dean vai Jess?

• Aika varma keskustelunaihe nuorison kanssa, kumman klaaniin kuulut, pitkän unelmapoikaystävä Deanin vai pahis-Jessin. Me ollaan molemmat suklaasilmäisen Deanin porukoissa, joskin huomaan nyt kolmoskauden loppupuolella, että Roryyn samaistuva tyttäreni alkaa ymmärtää tätä Jess-kuviota. NakkiLorelai ei oikein vielä lämpene.

4. Harmittomuus

• Tiedättekö, kun silloin omassa teini-iässä nolointa oli, kun tuli yllättäen joku sellanen kohtaus, kun katsoit vanhempiesi kanssa televisiota? No, sen verran voin kertoa, että ihan yhtä vaivaannuttavaa se on edelleen, vaikka oma rooli onkin muuttunut. Myös tästä syystä Gilikset rokkaa, koska maltillisia vihjailuja ja sänkyynkaatuiluja enempää sarjassa ei näytetä. Eka poikaystävä, eka suudelma ja eka kertakin käydään läpi, mutta juuri sopivan rohkaisevasti ja harmittomasti. Sillai “tossahan voitais olla me” -tyylillä. Ehkä tämän perusteella nuori uskaltaa tulla kertomaan omista isoista jutuistaankin aikanaan.

5. Sopivasti arjen yläpuolella

• Sarjan samaistumiskohteita on riittävästi, jotta se tuntuu kotoisalta, mutta muuten kerronta kipuaa rohkeasti arjen yläpuolelle. Värien, ruokien ja henkilöhahmojen runsaus on ihanan pakahduttava, bileitä riittää ja ärsyttävää porukkaakin on tarpeeksi, mutta ei koskaan niin kuspäistä, että se pilaisi katsojakokemuksen. Kahvia juodaan niin paljon, että normi-ihmisellä pukkaisi jo pahemman luokan vatsahaavaa ja jäätävästä ruokamäärästä huolimatta kumpikaan päähenkilöistä ei liho grammaakaan. Saati vanhene. Täydellistä.

Gilikset on meidän tyttöjen juttu. Röhnähdetään sohvalle, syödään karkkia ja ollaan ihan kahdestaan. Kommentoidaan tietysti jakson tapahtumia, samaistutaan ja tuijotetaan tilaisuuden tullen lasittunein silmin seitsemän jaksoa peräkkäin. Olen tarkoituksella venyttänyt jaksojen katsomista, jotta me päästään viimeiseen kauteen vasta ihan tytön kotoa muuton kynnyksellä…

Koska tää on meidän kahden juttu, ihan paras.

-Päivi

P.S. Eikä sit mitään juonipaljastuksia, en oo nähnyt uutta kautta vielä!