Et menisi vielä, pikkuinen

Pienet lenkkarit tarpovat märkää hiekkatietä. Sateenvarjolta napsahtaa valtava pisara lippalakin lippaan, kuuluu pieni niiskaus. Ilmassa tuoksuu alkavan kesän lämmin sade, etenemme rauhallisesti hiljaisuuden vallitessa. Yritän kurottaa sateenvarjoa niin, että pieni hahmo vierelläni olisi edes vähän sen alla. Kapeilla harteilla keikkuu valtava putkikassi ja pojan ilme vääntyy välillä kiukkuiseen irvistykseen. 

Hoikat jalat pinkovat paljon omia kinttujani nopeammin. Koitan pysytellä perässä ja suojata huppuun kääriytynyttä päätä piiskaavalta sateelta. Tarkistan vielä kerran, että mukana on varmasti hammasharja, vaihtovaatteet ja rahaa. Vastaukseksi saan kärsimättömän tuhahduksen, ihan niin kuin joka kerta aiemminkin kysyttyäni samaa asiaa. On ne mukana, älä jankuta. 

Linja-autolla poika kaivaa rahakuoren laukustaan ja ojentaa sen ohjaajalle, ja kiikuttaa kassin ja makuupussin matkatavarasäiliöön. 

“No ni, heippa ny.”

“Heippa.”

“Pidä ny hauskaa ja oo kiltisti.”

“Joo.”

Kun kumarrun halaamaan, saan vielä vaivihkaisen suukon poskelle. En enää rutistuksia, en virneitä ja vilkutuksia bussin ikkunasta, mutta yhden, salaisen suukon. Luomien alla polttelee kyynel, joka on vähintään yhtä pullea kuin sateenvarjosta lippikselle napsahtanut jättipisara. 

Tunnen itseni harvinaisen typeräksi. Pidätellä nyt traagisesti itkua, kun 11-vuotias poika on lähdössä kahden päivän kesäleirille. Kahden. Mutta juuri nyt tuon pienen tyypin lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Mennyt kevät on jotenkin napannut mua kraivelista kiinni ja ravistellut. Kun vähitellen uskalsin kaiken väsähdyksen jälkeen taas nähdä värejä ja ymmärsin, että asiat ovat ihan hyvin, tuntuu kuin elämä haluaisi antaa mulle jonkinlaisen näpäytyksen. Läsnäolon puutteesta, omaan napaan tuijottamisesta. Lapset tuntuvat kasvaneen muutamassa kuukaudessa useamman vuoden, loittonevan kainalopaikastaan koko ajan, ja se pelottaa. Yllättäen ollaan valovuoden päässä siitä hetkestä, kun tunsin niiden jokaisen kaverin vanhempineen, tiesin lähes tunnilleen, koska ne oppivat jotain uutta ja kun äidin syliin juostiin turvaan, kun piti puhaltaa.

Samaan aikaan kun olen nyt, lasten ollessa isompia, äitiydessäni onnellisimmillani, huomaan tekeväni vähitellen jo surutyötä niiden vauvakiharaisten niskojen luopumisesta. Jokainen viikko, kuukausi ja vuosi kasvattaa niitä väistämättä isommiksi ja samalla irti meistä vanhemmista. Irti minusta. Välillä huomaan katsovani kasvavia lapsiani, niitä omia nöttösiäni, ulkopuolelta, aivan eri tavoin kuin aiemmin. Ne on yllättäen ihan eri mieltä kuin luulin, osaavat jotain, mistä en tiennyt ja suunnittelevat itselleen tulevaisuutta.

Ja niin sen kuuluu mennä. Lainaa vain. Mutta mä en ole valmis. Kaivan niitä rasittavuuteen asti rutistukseen, halaan, pussaan ja kiusin. Ne on jo ihmisenkokoisia rotjakkeita, eikä enää sellaisia näppärästi kutituksessa hallittavia patukoita. Sekin on kummallista. Raajaa joka suunnassa.

Poika lähtee leirille, minä palaan töihin, enkä itke. Ainakaan julkisesti. 

Kotona tytöt eivät vastaa huhuiluihin ulko-ovelta, ovat huoneissaan, omissa puuhissaan. Parin tunnin kuluttua talsivat nälän ajamina alakertaan, palatakseen syötyään takaisin omien oviensa taakse. 

Haikea olo. Kunpa ette menisi vielä, pikkuiset.

-Äiti