No okei, makkarassa ei oikeesti oo mitään yllättävää.
Mutta että laavulla. Metsässä. Paikassa, jonne kavuttava matka lasketaan kilometreissä, eikä metreissä (niinku vaiks sohvalta jääkaapille, se on henkilökohtaisesti tutumpi reitti), mihin pitää pukea päälle jotain muuta kuin virttyneen kerraston pieruhousut ja, no, olla ulkona. Happea, lunta, puita, juu nou. Kaikkea tervehenkistä. Ja meikäläinen?
Jokin ei täsmää.
Mä olen melko varma siitä, että muhun ei ole luotu yhtään tervehenkistä ulkoilua vaativaa solua. Ei sillä, ettenkö silti ulkoilmasta nauttisi. Rakastan luonnonvesissä uimista, kipakan pakkaslumen narahtelua ja keväistä “ulon” tuoksua. Tykkään kävelystä.
Luonteeltani olen kuitenkin peruslaiska vätys, haaveilija ja mahdottoman helposti addiktoituvaa sorttia. Voisin helposti viettää päiväni uppoutumalla kirjoihin ja elokuviin, lipittäen litroittain maitokahvia, ryystäen ämpäreittäin viiniä, syöden pelkkiä juustoja ja polttaen ketjussa mentholsavukkeita. Riippuvuuksieni välillä tietysti nukkuisin. Paljon ja pitkään.
Näin en tietenkään tee, mutta myöskään mitään valtavia retkeilyhaluja en itsestäni löydä. Siksi kai tällainen pömpylä olenkin.
Kaikenmoinen ulkoilmareippailu on mulle (ja mun kaltaisille, onhan sentään joku muukin vastaava sohvataikina olemassa?) oikeasti suuren työn takana. Ja ei, tämä ei ole selittelyä, vaan ihan vain toteamus. Keksin äkkiä kymmenittäin korvaavia toimia metsässä patikoinnin sijaan.
Ja tietysti olen myös kateellinen. Kaikille niille pirtsakoille, joilla on kaikki vaadittavat pukeutumiskerrokset, nastat kenkien pohjissa ja jotka näyttää hämmästyttävän hyviltä aikuisten kypärämyssyssä. Itse näytän kaikissa (ulkoilu)vaatteissa lähinnä perunalta.
Mun onneksi olen saanut työn, joka vie mua välillä usein sellaisiinkin paikkoihin, joihin en muuten tulisi lähteneeksi. Tänään sain laavukeikalle houkuteltua mukaan myös perheen (paitsi tietty teinin, joka antoi ihan ultimate tonnin setelit perheretkeä ehdottaessani), ja onneksi sain. Auringonpaisteinen iltapäiväretki laavulle oli oikeasti hauska patikoida yhdessä. Perillä juotiin nokipannukahvit, paistettiin makkaraa, paahdettiin vaahtokarkkeja ja heiteltiin frisbeegolfia. Ja tietty ne työt siinä ohella.
Se tuntui mukavalta. Ei mulle lainkaan luontaiselta, mutta ihan hirmuisen mukavalta. Eikä (taaskaan) tuntunut yhtään siltä, että olisi edes ollut töissä.
Voisin jopa harkita moista retkeä toistekin. Ehkäpä johonkin sinne viiniämpärin, juustotarjottimen ja röökiketjun väliin mahtuisi yksi ulkoiluaddiktiokin?
Siis ehkä.
-Päivi
Kuulin ja varastin käyttööni jonkun viisaamman totuamuksen, että “pitäisi” sana tulisi itselleen puhuessan vaihtaa sanaan “voisin”.
Ajatus kuulosti niin hienolta, että olen pyöritellyt sitä päässäni koko päivän.
Kun lause “pitäisi harrastaa enemmän liikuntaa” kääntyy muotoon “voisin harrastaa”, tulee mukaan vähän armoa ja ennen kaikkea valinnanvapautta. “Voisin laittaa pyykit” ei ole ollenkaan niin latistava sanoa itselleen, vaikka itse toiminnassa on lopulta se sama pakko. Mutta “voisin laittaa” antaa ikään kuin luvan tehdä sen nyt tai vasta tunnin päästä (eli huomenna…). “Pitäisi” on sanana yhtä syyllisyyttä täynnä.
Ehkä sama pätisi myös ulkoiluun. “Voisin mennä toistekin” on vaan parempi lause kuin “pitäisi mennä uudelleen”.
Samoin olen päätyänyt, että voisin kutsua ystäviä kylään, voisin käydä miehen kanssa kahdestaan ulkona syömässä ja voisin liikkua enemmän. Noin niinku alkuunsa.
Erittäin hyvä pointti! Voisi tosiaan tehdä niin paljon enemmän kivoja ja itselle voimaa antavia juttuja, ilman että ajattelisi niiden olevan jotenkin pakkopullaa, mitä “pitää” tehdä.
“Keväistä “ulon”-tuoksua”; mies meillä joskus sano lasten tullessa sisälle,et haisee ihan ulolle. Olin aivan ihmeissäni mikä tämä sana on ja nyt se on vakiintunut itsellekin käyttöön.. eipä sitä muullakaan sanalla pysty kuvailla ?
Oi, toipa justiinsa! Mun äiti puhui aina ulon hajusta, kun tultiin keväisin pihalta ja muistan, kuinka se nauratti. Mutta nyt tajuan ihan täysin, mitä se tarkoitti. <3
Ah ihanaa ulkoilua! Varsinkin nämä viime päivien auringon säteet suorastaan kutsuvat ulos tekemään ihan mitä vaan!
Tuli tuosta perheen ulkoiluttamisesta mieleen kun kirjoitit viime vuonna esiteinien ulkovarustelusta. Nyt kun tulipalopakkaset alkavat olla jo ohitse ja aurinko lämmittää, miten arvioisit ulkovaatteiden käytön ymmärtämisen ja vinkkejä, kuin kannattaisi ensi vuonna toimia? #tonninsetelitoppahousuille 😀
No niiiin! Tää ois muuten hyvä postausaihekin, kiitos!
Pähkinänkuoressa kolmikon ulkovaatepolitiikka on kulkenut jotenkin sitä rataa, että kolmasluokkalainen (9 v) ei juurikaan rimpuile ulkohousuja, kaulahuiveja tai muutakaan lämmintä vastaan, vaan pukee mielellään kunnon ulkovarusteet joka aamu. Eli helpoin versio.
Vitosluokkalainen (11 v) rimpuilee ulkohousuja vastaan niin kauan, kunnes tulee ensimmäiset kunnon pakkaset. Kun kylmä puraisee collegehousujen läpi persuuksiin, alkaa ulkohousuhomma maistua. Eli tää tenava on taistelulla laittanut ulkkarit jo pienemmilläkin pakkasilla, siis aamuisin, mutta palannut aina housut kainalossa koulusta kotiin. Nyt kovien pakkasten aikana ja jälkeen ulkkarit on menneet jalkaan jo automaattisesti, on sittenkin ilmeisesti kivempi, kun ei tartte palella. Tällä versiolla on käytössään kuorihousut, joissa on vaan ohut vuori, mutta pitävät tuulta ja ovat olleet kuulemma hyvät. Paksuja toppahousuja ois voinu olla vielä vaikeampi houkutella jalkaan…
Ja kasiluokkalainen (14 v) antaa tonnin seteliä kaikille ulkovaatteille ja painaa nilkat paljaana, takki auki ja ilman hanskoja miinusasteista riippumatta. Menetetty tapaus.
Toivottavasti oli jeesiä!
Vitsit mikä ihana mahdollisuus teillä on tehdä retkiä kaikkiin upeisiin maisemiin tuosta noin vain! ? Ihan vähän kateellinen! Mahtavat maisemat ja mikään ei voita auringosta saatavaa iloa ja energiaa!