Tämä on ollut jotenkin ihmeellinen viikko. Jos Kun normaalisti nuppia tuppaa punottamaan kiristelystä, kiukusta ja riittämättömyydestä vähintään kerran, pari päivässä, olen onnistunut säilyttämään hämmästyttävän leppoisan asenteen enemmän tai vähemmän koko viikon ajan.
Koska kuitenkin ymmärsin kyseenalaistaa tämän normaalista poikkeavan, käsittämättömän, lähes jatkuvasti positiivisen olotilan, ymmärsin, mistä epätodellisen hattarainen fiilis johtuu. Mä olen huijannut.
Tämä on nähkääs viimeinen viikko, ennen kuin arki paiskaa karvaisen kätensä olalle ja huikkaa, että luhistu vaan, mutta nyt mennään! Ja vaikka me meidän perheen aikuiset ollaankin oltu koko viikko jo töissä, olen kyllä muuten venyttänyt arkeen palaamisen tuskaa kaikin mahdollisin tavoin. Olen antanut muksujen lomailla harkoista ja itse olen lintsannut täältä blogista. Kotihommia on myös vältelty varsin sujuvasti, jätetty pyykit pesemättä, tiskit tiskaamatta ja annettu imurin nököttää rauhassa nurkassaan. On tuikattu kynttilöitä palamaan, nostettu jalat sohvalle ja jääty pahasti koukkuun Netflixiin.
On ollut ihan valtavan vapauttavaa. Mä olen aktiivisesti vältellyt iltaisin koneen avaamista ja luulenpa, että se on ollut koko perheen mielestä aika kivaa. Jotenkin olen onnistunut kanavoimaan melkein jatkuvasti läsnäolevan stressin työpäiviin ja iltaisin olen oikeasti irrottautunut. Ja nyt oikeasti taidan vasta tajuta, kuinka tärkeää se on. Kuinka paljon paremmin sitä voi, kun ei koko ajan tuijota näytön kelmeää valoa ja yritä suorittaa jotain. Kai sitä väkisinkin väsyy, kun pää käy koko ajan ylikierroksilla. Ja sit menee jumiin. Ei muista mitään ja on koko ajan kiukkuinen.
Kyllä mä tosin tiedän, että tuo kaikki odottaa jo ihan kulman takana. Viikonloput täyttyy uhkaavaa vauhtia, deadlinet puristuu päivä päivältä lähemmäs ja se keitä, kuskaa ja kannusta -linko muljahtaa täyteen vauhtiinsa heti maanantaina. En mä tätä leppoisan olon euforiaa enää silloin tule muistamaan, mutta lintsareitahan kuuluukin rangaista. Tavalla tai toisella.
Ai niin. Päätin myös edellisiltana, että kirjoitan kirjan. En tiedä koska, en tiedä millaisen, en tiedä julkaisisiko sellaista kukaan. Mutta kirjoitan. Kohta tai kymmenen vuoden kuluttua. Kirjoitan.
Ehkä senkin takia on hyvä mieli. Kun uskalsin vihdoin, vuosien epäröinnin jälkeen päättää.
-Päivi
Jos sun kirjasta tulee julkinen hommaan sen. Kunhan se ei oo keittokirja. Ne jää lukematta.
Uskallan melko varmasti luvata, että siitä EI tule keittokirjaa. 😀
Kuulostaa ihanan rennolta oleilulta!!1 Jatkukoot se edelleen.
Kirjaa odotellessa… Tuskin maltan odottaa 🙂
Nyt oli kyllä ihan mahtavan rentouttava viikonloppu! Lisää näitä!
Ja tiätkö, mäkään en malta odottaa sitä kirjaa! 😀
High five! Kaikelle!
BOOOOM!
Arki alkaa ensimmäisestä wilma-viestistä
Mä näin jo viime yönä unta Wilma-viesteistä ja unissani etsin hädissäni myös lasten todistuksia. Tajutakseni vaan, että eihän noi pienemmät edes saanu koko lappuja. 😀
Jos se kirja on yhtään samalla tyylillä kirjotettu kun tämä siun blogi, niin ostan sen heti kun se ilmestyy ja luen sen sinä päivänä.
Ja tuo arkilintsaus on vähän kuin itsellä – kyseessä olikin vapaapudotus ja äkkitörmäys. Sitä pudotusta vaan luuli pehmeäksi laskuksi kun se oli niin vapauttavaa ja rentouttavaa!
Se voi olla, että omakustanteeksi menee, mutta kunhan nyt uskaltaisin aloittaa edes… 😉
Mä jo kauhulla odotan äkkitörmäystä. Se tulee huomenna, tai viimeistään tiistaina. Mä tiedän sen.
[…] vähitellen unelmakokonaisuutta kohti. Käytännön ohjeiden ja vinkkien ansiosta jo aiemmin täälläkin paljastamani haave romaanin kirjoittamisesta ei tunnukaan enää yhtään ylivoimaiselta, vaan […]