Viisihenkisen perheen tavallista arkea. Yksi kuva viikossa, yhden vuoden ajan. Haaste Lähiömutsilta bongattu.
Niin raskaalta kuin arki ja lasten alituinen säätö ja sätkiminen usein tuntuukin, mistään ei lopulta saa enempää voimaa kuin tuon oman perheen kanssa vietetystä ajasta. Sellaisesta, kun kenelläkään ei ole aikatauluja. Ei yhtään koealuetta luettavana, buffettipullaa leivottavana, treenikassia pakattavana tai Wilma-viestiä kuitattavana.
Hiihtoloma meni muksuilta omalla painollaan, annettiin niiden levätä ja löysäillä ihan mielin määrin, jotta jaksavat rutistaa kevään kunnialla pakettiin. Itse jouduin, en pelkästämään katsahtamaan peiliin, vaan ihan kunnolla tuijottamaan, kuka sieltä katsoo takaisin. Raamit vielä tunnistin, mutta silmien takana näytti sumealta. Itseäni kiitän siitä, että uskalsin rehellisesti kirjoittaa, kuinka pahalta tuntuu. Teitä kiitän kannustavista, rehellisistä ja samaistuttavista kommenteista. Tarvitsin niitä tajutakseni, ettei yksin ole pakko jaksaa ja koittaa vaan viimeiseen asti pärjätä, jos sen ahdistuksen alle meinaa kaatua. Ensi viikolla istun ensimmäistä kertaa jonkun ulkopuolisen eteen ja yritän saada tämän kaiken ulos jollain tavalla. Mä toivon, että se joku osaa auttaa mua asettamaan nämä palikat taas siihen järjestykseen, joissa niiden toivoisin olevan.
Eilinen oli kaikessa tavallisuudessaan maailman paras päivä. Ihan tavallinen perhelauantai, jollaisia tarvittaisiin paljon useammin. Imurointia, hiihtokisoja, pottumuusia ja uunilohta. Illalla loikittiin äkillisesti muodostuneen talven ihmemaan halki tien toiselle puolelle papan pihasaunaan. Kierittiin lumessa ja kikateltiin.
Aiemminkin olen sanonut, että nautin kyllä, kun on paljon ohjelmaa ja tykkään elää aktiivista arkea. Nyt ehkä vähitellen tajuan, ettei sitä taivaspaikkaa ole pakko yrittää korottaa olemalla koko ajan saatavilla. Pitää vaan useammin kieriä ja kikatella. Ne on niitä elämän tähtihetkiä.
-Päivi
Täytyy sanoa että kun luin tämän ja vertaan edellisiin kirjoituksiisi niin tästä huokui jopa rivien välistä että sinulla on nyt hyvä olo kun olet tajunnut seuraavaa:et voi kantaa koko maailmaa tai Uuttakaupunkia harteillasi. Että elämä ei ole jatkuvaa suorittamista vaan joskus voi laittaa suojatien ja valot siihen eteen. Ja se että ulkopuolinen kuuntelee sinua. Luen tekstisi aina läpi hyvin ja anteeksi nyt mutta olen monesta kirjoituksestasi lukenut rivien välistäkin sekä teksteistä että sinulla on paha olo. Sun tekstit on hyviä ja aikas tuttuja juttuja osa itelle. Tsemppiä!
Kyllä se vaan niin on, että kun itsensä kiristää äärimmilleen, jossain vaiheessa tullaan pisteeseen, jossa ei enää jaksa. Tuo kaikki on huokunut oikeastaan kaikesta alkuvuoden aikana, myönnän sen itsekin nyt. Kirjoittaminenkin ahdisti ihan hurjasti, enkä saanut ajatuksia ylös tummista vesistä vaikka yritin.
Nyt luotan kuitenkin, että kyllä tää tästä. Pahan olon myöntäminen on jo ensimmäinen askel. Ja voi, kuinka oikeassa sä oletkaan, ettei näillä hartioilla, vaikka kovin leveät ovatkin, ole kaikkea pakko kantaa. <3
Hei ihan mahtavaa!! Iso peukku peiliin tuijjoomiselle, itsetutkiskelulle ja palikoiden uudelleen organisoimiselle! Parasta on itsensäkehittäminen ja vahvasti eteenpäin pyrkiminen vahvempana kuin eilen…
Blogisi on ihan huippu… niinkuin SINÄ! <3
Kyllä tämäkin aikamoinen opin paikka nyt on. Ettei olekaan särkymätön ja jaksa kaikkea. Mutta tärkeä oppi.
Kiitos ihanista sanoista! <3