Viisihenkisen perheen tavallista arkea. Yksi kuva viikossa, yhden vuoden ajan. Haaste Lähiömutsilta bongattu.
Vaatteet on mun aatteet. Tai siis tuon tytön. Olen muistellut paljon omaa teiniaikaani ja sitä, olinko jo 13-vuotiaana yhtä tarkka tyylistäni, kuin tämä jälkeläiseni. Omalla tavallani varmaan olinkin, tosin silloin tyyli oli Nirvanan innoittamaa ruutupaitagrungea ja kirpparilta hamstrattuja vaarihousuja. Mutta olen ollut pukeutumisessa kuitenkin aina aika spontaani. Siis aamulla tsekannut a.) mitä on puhtaana, b.) mitä sattuu pinoista löytymään ja myöhemmässä elämässä c.) mikä mahtuu päälle.
Pakko siis myöntää, että mulla on aivan olemattomat hermot tämän neitokaisen asukokonaisuuksien suunnittelujen kanssa. Koitan mahdollisimman pitkään olla tuputtamatta omia mielipiteitäni ja antaa tytön löytää ja valita juuri oman tyylinsä, mutta myönnän, että aina se sisäänpäin nielaisu ei onnistu. Mimmi on myös tosi hyvä (liiankin) tulkitsemaan ilmeitäni ja eleitäni. Vaikka kuinka yritän vakuuttaa, että toi on tosi hyvä, jos en tee sitä uskottavasti, koko homma menee helposti alusta.
Mä olen yrittänyt leipoa tytön itsetuntoa ja varmuutta parempaan suuntaan. Pönkittänyt ja vakuuttanut, että mun, tai kenenkään muun hyväksyntää ei tarvita, kunhan itsestä tuntuu hyvältä. Epävarmuus ja päättämättömyys istuvat kuitenkin nuoressa naisessa tiukasti. Olen kertonut esimerkinomaisia tarinoita omasta nuoruudestani, kuinka nenälävistyksen voi ottaa ilman lupaa ja jäädä silti henkiin. Kuinka pitkän tukan voi pätkäistä polkaksi kertomatta ja saada aikaan äidin hyperventiloinnin, mutta jäädä toistamiseen henkiin. Kuinka voi käydä uuden harrastuksen pääsykokeissa ja kertoa vasta sisäänpäästyään, että tällaista olisi nyt tiedossa. Ja edelleen, elää ja hengittää ihan hyvin.
Joskus toivoisin, että mimmi tekisi jotain kysymättä ensin multa. Vaikka tottakai ymmärrän, että kyseessä on arempi ja ujompi lapsi, kuin minä koskaan olin. Ja muutenkin tietysti oma persoonansa. Ehkä kuitenkin toivoisin erityisesti tytöille sitä päättäväisyyttä ja palleja, joita tässä yhteiskunnassa tarvitaan.
Pääosin tuolla neitokaisella on kuitenkin paljon parempi maku ja tyylitaju, kuin mulla. Että ehkä senkin takia olisin se vihoviimeinen taho, jolta tyylivinkkejä kysyä. Tulevan viikon kouluvaatekerratkin on mietitty jo valmiiksi. Olispa mullakin tollanen kiinnostus pukeutumista kohtaan. Ehkä kuitenkin huomenna taas ne samat farkut ja joku neule. Kun ei sitä grungeruutuakaan enää kaapista löydy.
-Päivi
Tänään juuri mietin tuota oman neidin (10 v) pukeutumista, kun valitsin kouluvaatteet, että kauankohan tätä vielä jatkuu. Välillä tuo neidin pukeutuminen on tarkempaa (muttei tosi tarkkaa) ja välillä ihan se ja sama, mitä laittaa päällensä.
Meillä myös on menny vähän vaihdellen. Ja molemmille tytöille tullu sellasia pukeutumiskausia, joskus ei kelpaa muu kuin hame ja milloin mitäkin. Musta on kyllä kiva että ovat itse kiinnostuneita, pääsee tavallaan helpommalla. 😀 Paitsi tietysti, jos menis vaan tiettyjen kalliiden merkkien perässä. Sit ei ehkä naurattais… 😉
Ooh, sweet memories. Nirvana, ruutupaidat ja vaarihousut. ❤️? Ollaan samaa sukupolvea. ?
Oi niitä aikoja! Muistan vielä tosi elävästi sen kirppisvaatteiden ummehtuneen hajun ja ne useat villakankaiset (!!!) ruutuhousut, joita kävin hamstraamassa. 😀
Hei, pahoittelen jo heti alkuun kommentointiani (“asiahan kun ei minulle kuulu” jne.), mutta mun on vaan pakko kommentoida :roll:. Olen tykännyt blogistasi ja tyylistäsi kirjoittaa. Haluan silti kysyä, onko ihan ok kirjoittaa tyttärestäsi, josta blogissa on tunnistettavia kuvia, noin henkilökohtaisia asioita? Onko se hänelle ihan ok?
Moikka! Eikä missään nimessä tarvitse pahoitella kommenttia, pointtisi on ihan asiallinen ja aiheellinen.
Olen paljon pohtinut blogin aiheita ja kirjoittamista, mitä vanhemmaksi lapset ovat käyneet. Tosi paljon jätän kirjoittamatta aiheista, joihin haluaisin mielelläni vertaistukea ja uskoisin niiden puhuttelevan, mutta en halua niistä kirjoittaa, koska ne menee liian henkilökohtaisiksi.
Me myös jutellaan, etenkin vanhimman kanssa aiheista ja kuvista, jotka hänelle sopii. Toki joskus olen saanut palautetta häneltä, et oliks pakko, mutta aika harvoin.
Mutta tää on siis asia, johon oikeasti kiinnitän huomiota. Joskus tulee ylilyöntejäkin, mutta niitä tottakai pyrin välttämään.
Kiitos siis viestistä, ei mitään pahoiteltavaa. 🙂