Minusta tammikuu on aina ollut ylivoimaisesti vuoden ankein kuukausi. Kilpailu kategorian piikkipaikasta ei ole ollut edes kovin tiukka – joulun ja vuodenvaihteen juhlinnan jälkeinen usein harmaa, arkinen ja ennen kaikkea pitkä kuukausi on tuntunut olevan vain tiellä kevättä kohti mentäessä. Usein jo helmikuun ensimmäisenä päivänä helpottaa. Mutta tammikuu? Ei helevetti.
Tänä vuonna tosin marraskuu päätti pannakin gamen tiukaksi ja väänsi heti alkuun harmausennätykset kehiin. Perjantaina Yle uutisoi kuluneen marraskuun olleen synkin pariinkymmeneen vuoteen. Esimerkiksi Helsingissä aurinko paisteli parin ensimmäisen viikon aikana huimat 4,9 tuntia. Siis yhteensä. Nappaa siinä sitten d-vitskut talteen. Tai vielä tärkeämpänä: löydä langanpää, josta keriä kasaan elämäniloa.
Mulle nämä kuluneet viikot on olleet selvästi aiempia vuosia vaikeampia, eikä se mulle itselleni, tuskin aktiivisesti blogia seuranneillekaan, ole mikään yllätys. Mielialani ovat valtavan alttiita vallitseville olosuhteille, saatan kokea tällaiset täysin itsestäni ja ympärillä olevista ihmisistä riippumattomat asiat todella raskaasti.
Tällainen olen ollut aina. Ikävuodet ovat tuoneet ajatuskaavoihini lisää järkeä ja malttia, mutta edelleen tunne on se, joka minua ensisijaisesti vie. Olen kirjoittanut alakulosta, siitä, kuinka se ilmaantuu elämääni aina tasaisin väliajoin ja siitä, että mieleni solmukohtia avatakseni kävin vajaa pari vuotta sitten terapiassa.
Todellisuudessa haluaisin kertoa tästä enemmänkin: siitä, kuinka taipuvainen olen erakoitumaan ja siitä, miten tiedän jo, että kolmen neljän seinän sisällä vietetyn päivän jälkeen minun on pakotettava itseni ihmisten ilmoille, vaikka se usein sillä hetkellä tuntuisikin kammottavalta. Haluaisin kertoa siitä, kuinka usein jokin ennalta sovittu tapaaminen tuntuu hetken lähestyessä niin mahdottomalta, että käyn päässäni läpi jopa kymmeniä skenaarioita siitä, miten saisin sen viime hetkillä siirrettyä. Haluaisin kertoa, kuinka pelkkä ruokakauppaan lähtö voi tuntua benji-hyppyyn verrattavalta ponnistukselta. Haluaisin sanoa, että puheluihin vastaaminen, saati niiden soittaminen, tuntuu usein vaikealta, jopa vastenmieliseltä, ja kertoa, että useat sosiaaliset tilanteet jännittävät, ahdistavatkin.
Haluaisin puhua jaksamisesta, tunnollisuuden ikeestä, ylisuorittamisesta, uupumisen tunteista, vaikeista hetkistä ja elämän mielekkyyden ajoittaisesta katoamisesta.
Haluaisin sanoa, että välillä musta tuntuu juuri tollaselta tosi paskalta, kunnes ei enää tunnukaan. Ja että nää fiilikset olis ihan normaaleja mun kaltaselle tyypille käydä läpi ilman, että siihen tarvittaisiin välttämättä mitään diagnoosia. Tai jos alakulo alkaisi kahlita turhan paljon, olisi myös avun hakeminen yhtä normaalia. Haluaisin kuulla, että kaltaisiani on muitakin – tyyppejä, joille ei tuota ongelmia kirjoittaa lennokkaita juttuja, heittää läppää, hypätä juontamaan markkinoita tai hoitaa hommiaan säntillisesti, mutta jotka ajoittain haluaisivat vajota hetkeksi kaikelta piiloon.
Olen aloittanut aiheesta Instagram-storyissa useammankin videon, mutta poistanut ne kuitenkin ennen julkaisua. Olen meinannut kirjoittaa, mutta vetäytynyt viime hetkellä. En halua leimautua valittajaksi, en raskaaksi taakka-ihmiseksi, jota pitää taputtaa myötätuntoisesti olalle ja ohjata hoitoon. Tai vinkata kirkasvalolampun ja vitamiinien käytöstä, ulkoilun merkityksestä ja levon tärkeydestä. Tiedän kyllä.
En haluaisi myöskään asettaa tunteita yksioikoisesti kaamosmasennus- tai kevätväsymys -kategorioiden alle, lukea kuinka kaikki on vain “itsestä ja asenteesta kiinni”. Kun ei se aina ole.
Haluaisin, että tästä puhuttaisiin. Siitä, ettei elämä ole välttämättä pelkkiä riemumielin juostuja aamulenkkejä, Instagram-filtteröityjä kulhoruokia ja podcastien onnistumislatteuksia. Siitä, miten jokin toiselle päivänselvä asia voi olla jollekin toiselle tyypille joskus täysin mahdoton hoitaa. Tai että joskus jostain tavallisesta tiistaista selviytyminen voi vaatia raivokkaan määrän itsensä tsemppaamista.
Haluaisin itkeä, nauraa, puida ja räknätä tätä tunteiden sekametelisoppaa, oppia ymmärtämään ja hallitsemaan itseäni paremmin. Haluaisin tuntea itseni näine vajavuuksineni normaaliksi, enkä ylitunteelliseksi ressukaksi tai ylisuorittajaksi, jonka ongelmatkin ovat vain vaikeasti hahmotettavaa ylellisyyttä.
Ei elämäni aina tunnu paskalta, useimmiten nimenomaan ei. Mutta sillä hetkellä, kun kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaivalloiselta ja vaikealta, toivoisin, ettei sitä mankeloitaisi filtterien läpi some-kelpoiseksi, vaan kerrottaisiin se suoraan ja kaunistelematta. Kuinka tärkeää olisikaan näyttää, mitä kaikkea meidän siloteltujen some-preesenssiemme takana piilee – epävarmuutta, uupumusta, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä… Ja niistä meidän pitäisi puhua ääneen. Antaa kasvot epävarmuudelle, erehtyväisyydelle ja haavoittuvaisuudelle.
Että tällaisia me ollaan ja tässä yritetään pärjäillä. Kukin omien murheidemme ja epätäydellisyyksiemme kanssa.
Ja se on ihan okei.
-Päivi
Kiitos tästä kirjoituksesta. On meitä muitakin <3 Mutta helposti sitä ajattelee olevansa ainut.
Kiitos. Näitä viestejä on todella huojentavaa lukea. <3
Kiitos Päivi, oot 19-vuotiaalle naisenalulle ihanan rehellinen esikuva❤️ sun kaltaisia tarvittaisiin lisää somemaailmaan❤️
Kiitos! Tämä oli todella ihanaa (ja myös itselleni tarpeellista) kuulla. <3
Aivan ihana kirjoitus! ♡
Halauksia sinulle ja tiedätkö, on toisinaan ihan ok, ettei aina ole ok ♡♡
Kiitos! <3 Halauksia myös sinne.
Ja tiedän. Nyt jo tiedän, että on joskus ihan ok olla olematta ok. Sen oppiminen on ollut aika iso juttu.
Sä oot just okei, vaikka välillä kaikki tuntuisi ihan paskalta ja liian vaikealta. Koska sitä se on meille muillekin. Vähän väkinäisiä hymyjä ja pakastekalapuikkoja. Ja loputonta pimeyttä, epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta. On ihan okei olla välillä väsynyt siihen hiivatin keskeneräisyyteen, mitä kaikissa laimeissa aforismeissa ohjataan ylistämään. Tsemppiä pimeyteen!
Ihanasti kirjotit. Se on juuri näin! Lohdullista, kiitos! <3
Kiitos ihanan rehellisestä kirjoituksestasi, aivan varmasti monikin meistä tunnistaa tästä itsensä. Useammin todellakin pitäisi jättää ne filtterit lisäämättä ja todeta että tämmöistä tämä elämä välillä on, harmaata ja vähän kamalaa. Kaikilla joskus. Ehkäpä silloin se ajoittainen kamaluus ei tuntuisi niin kovalta ja vaikealta kestää. Kaikki me ollaan aika ok ❤️ Parempaa marraskuun loppua sinulle ja kaikille ❤️
Musta olisi välillä tosi tervehdyttävää nähdä sellaista ihan tosi tosi tavallista elämää, ilman että sitä olisi suodatettu väreihin ja johonkin kokonaisuuteen sopivaksi. Ja siis tähän ihan samaan mä syyllistyn itsekin. Pitäisi muistaa, ettei vieraannuttaisi arjesta liikaa. Sekin aiheuttaa riittämättömyyttä.
Ja kiitos! Kaikkea hyvää myös sulle! <3
Kyllä, aamen, et ole ainoa ja ihana tietää etten minäkään ole! Etenkin sen saamattomuuden ja sen, että pitää patistaa itseään niin paljon tekemään jokin juttu, joka siis jollekin muulle on ihan helppo ja jokapäiväinen, muuttaa itse päässään laiskuudeksi ja sitä myötä itsensä jotenkin huonoksi ihmiseksi. Vaikka sen tietää ettei se ole niin. Itsellä ei vaikuta siihen edes vuodenajat vaikka onhan sitä tietysti entistä väsyneempi näin harmaudessa ja pimeydessä. Niin ja somessa ihmiset ihmettelee miten oon ahkera jos on leiponut leivän tai kutonut sukat ja miten niin paljon jaksan kaikkea. No en jaksa montaa muuta asiaa. Lähteä kahville, salille, leffaan, tykyyn,tapahtumiin. Vai muutamia mainitakseni. En jaksa imuroida ja meillä kävellään kohta saappaat jalassa. Onneks ei oo pakko jaksaa aina kaikkea. Luulen et se on yks tyytyväisen elämän perusasioita, et oppisi sen hyväksymään. Mikä hitto siellä takaraivossa meitä ruoskii aina suorittamaan.
Oi kyllä, kyllä, kyllä! Paljon minäkin teen ja paljon saan aikaiseksi. Mutta sitten kääntöpuolena menen toisinaan niin lukkoon ja väsähdän, etten saa millään tehtyä jotain aivan pieniä ja arkisia juttuja. On kyllä valtavan helpottavaa, että meidän kaltaisia on selvästi muitakin!
Täällä yksi samanlainen.
Hullunrohkea heittäytyä. Nauraa räkäisesti jollekin dorkalle jutulle. Omalla luontaisella hölmöydellään viihdyttää muita. Tykkää esiintyä ja olla esillä. Aina suunapäänä kaikessa mukana ja innolla suunnittelemassa kaikkea. Kestohymy kasvoilla, joka yleensä tulee aivan luonnostaan, eikä pakotetun teennäisesti.
Sitten samaan aikaan täysin sama henkilö ahdistuu kaikista innostuksissaan suunnittelemista asioista (+kaikesta muustakin mahdollisesta samaan syssyyn) , ja haluaa vetäytyä omaan suojakuplaansa turvaan, ja pysyä siellä piilossa. Silloin saattaa se kestohymykin muuttua pakotetuksi.
Ei ole helppoa olla niin ääripäiden persoona, mutta onneksi nykyään juurikin iän tuoman itsetuntemuksen myötä on jotenkin helpompi ymmärtää itseään ja niitä ailahteluitaan. Siinä sitten koittaa puoliso pysyä epätoivoisesti kärryillä.
Et todellakaan ole siis ainoa ❤️ Pystyin hyvin helposti samaistumaan kirjoitukseen.
Ikä kyllä ihanasti asettaa palasia paikoilleen ja lisää ymmärrystä niin ympäröivää maailmaa kuin ihan omaa itseäänkin kohtaan. On jotenkin helpottavaa oppia ymmärtämään itseään ja myös sen myötä muokkaamaan käytöstään vähitellen.
Plus tämä vertaistuki. On valtava voimavara löytää kaltaisiaan, vaikka sitten verkon välityksellä. <3
Kyllä meitä on, ja kiitos että kirjoitit. Itkuhan tuosta tuli, oli niin ihana/kamala samaistua. kiitos?.
Kyllä meitä on, ja kiitos että kirjoitit. Itkuhan tuosta tuli, oli niin ihana/kamala samaistua. kiitos❤️
Kiitos, Virpi. <3
En jaksa nyt tällä väsyneeltä päällä keksiä mitään järkevää sanottavaa, mutta halusinpahan vaan sanoa et kiitos. <3
Enempää ei tarvitakaan. Kiitos. <3
Osu ja uppos, taas. 🙂 Kiitos!
Tuo tammikuuinho… mä kuulun siinä asiassa samaan kastiin. Sen lisäks että ihanat jouluhämpötykset on takana, ja kaikki kiva kaukana edessä, tammikuussa tulee paljon pakollisia laskuja ja se saakelin kuukausi on vielä jukelittoman pitkäkin. Yäk. Joskus tekis mieli tehä muumit, eli syödä maha täyteen havunneulasia ja mennä nukkumaan pariks kuukaudeks. Mulla helpottaa joskus maaliskuussa.
Tästä marraskuusta ja hämärästä oon itse asiassa nauttinut, sytytellyt kynttilöitä ja nauttinut mahdollisimman paljon kotiaikaa. Ja iän myötä oon oppinu tajuamaan että mun luonteella varustettu ihminen tarvitsee aika paljon rauhallista aikaa, kotona. Kun työssä oma persoona on se jonka kautta työ tehdään, vapaa-ajalla ei aina jaksa olla sosiaalinen.
Oon myös koittanu vähentää somea, vaikkei se kai ookkaan trendikästä.
Mutta se loputon tulva (yli?)energisiä ihmisiä miljoonine harrastuksineen, tiptop koteineen ja täydellisine jälkikasvuineen alkaa ahdistaa.
Luulen että ennen oli helpompaa, kun elämäänsä ei voinut verrata kuin naapurinmaireen, nykyään joka tuutista tulvii filtteroityä todellisuutta ja jos sen mukaan laittaa riman itselleen, uupuu taatusti..
Tsemppiä sulle harmauteen ja arjen ajoittaiseen ahdistavuuteen. <3
Samaistun tuohon, että kun tekee paljon sosiaalista työtä ja on muuten monessa mukana, tarvitsee siitä palautumista myös henkisesti. Ihan vaan hiljaisuutta, rauhaa ja rentoa olemista. Pidemmän päälle siihenkin kyllästyn, mutta tarvitsen sitä tietyn annoksen silti.
Ja luulen myös, että vaikka kateutta ja vertailua on varmasti ollut aina, kaikki ihana ja täydellinen on koko ajan niin silmillä nykyään, että se vielä osaltaan lisää riittämättömyyden tunnetta.
Ja kiitos! <3
Amen! <3
<3 Pitkästä aikaa juttu, johon oli helppo samaistua. Olen niin paljon samaa mieltä ja koen ihan samoin. Kiitos kun kirjoitit ja kirjoitat.
Kiitos, että luet. <3
Kiitos! Olisi tosiaan niin tärkeää löytää somesta myös ne ei niin kivat päivät ja tunnelmat. Ja arki – tuo kaikkien meidän jokapäiväinen elämämme. Joka on niin parasta, mutta välillä niin p..skaa… Se sellainen päivä, kun olet voittajana vienyt pyykit ulos narulle kuivumaan. Ja sitten naapuri tulee kysymään et “kun noi sun lakanat on liehuneet tuolla nyt neljä päivää, niin oliskohan ne jo kuivat?”. Tai ansiokkaasti lajitellut roskat, jotka levähtää niitä viedessä roskakatoksen eteen suloiseen sekamelskaan…
Kiitos kun olet Aito?
Joku joskus sanoi mulle mun mielestä hyvin, kun penäsin somessa esitettyjen kuvien aitoutta, että kyllä ne onnistuneet ja kauniitkin kuvat ovat yhtä aitoja, siitä ihmisestä otettuja kuvia kuin sitten ne, mitkä tuntuvat äkkikatsomalla epäonnistuneilta. Ja niinhän se tietysti onkin. Mutta tavallaan silti, jos aina esittää itsestään vaan sen silotellun puolen, voi itsestä ja koko arjesta ja elämästä jäädä ihan vääränlainen kuva.
Ja siis teenhän tätä itsekin. Valitsen tietysti julkaistavaksi ne kuvat, joissa kaksari ei niin pahasti näy ja ne, missä olohuone sattuu just olemaan siisti.
Mua niin tökkii ne silotellut päivitykset aina muka täydellisestä elämästä, nää tällaset on paljon kiinnostavampia ja samaistuttavampia, että kiitos tästä, ja tsemiä syksyn pimeyteen 🙂
Kiitos! Ja samoin sinne! <3
Niin tunnistan tuon, että muutaman kotipäivän jälkeen ei enää haluaisi poistua sieltä omasta kuplastaan minnekään. Näin pimeään aikaan rakastan käpertyä kotisohvalle viltin alle, jopa niin paljon että tulee peruttua ihan mukaviakin menoja kun ei vain millään jaksa raahautua ihmisten ilmoille. Se on ihan okei, kunhan sitten jossain vaiheessa – vaikka vasta kevään ensimmäisten auringonsäteiden aikaan, kaivautuu kolostaan taas uudelleensyntyneenä. Näin muodikkaasti erityisherkkänä jotenkin tämä joulunalun häsellys, valot, musiikki ja ihmispaljous tuppaa ahdistamaan niin, että mieluummin pysyttelen enemmän omissa oloissani. Kai se toleranssi taitaa olla aika kulutettu jo tässä vaiheessa vuotta… Valoisampaa aikaa odotellessa, tsemppiä meille <3
OI kyllä. Mäkin näkisin, että pointtina on ennen kaikkea toi, että kaivautuu sieltä omista maailmoistaan kuitenkin lopulta, eikä turhan pitkään jää yksin vellomaan. Mä juuri sitä mietin aamulla, että just tällä hetkellä mä koen, että sellainen rauhottuminen, kirjan lukeminen ja kotona nössöttäminen antaa mulle enemmän kuin menossa oleminen.
Pääasia kuitenkin, että tuntee itsensä ja tietää, mitä kulloinkin tarvitsee. <3
Et ole todellakaan yksin! Onnistuit kiteyttämään miun viimeiset kuusi vuotta yhteen tekstiin, eli koko pienen työikäni. Itkuksihan tämä meni mutta hyvällä tavalla. ❤️ Toivon että jokainen joka tämän tekstin lukee, saisi vähän ajatuksia elämäänsä, jos ei samaistumisen niin ainakin toisen ymmärtämisen kannalta. Kiitos Päivi, olet ihana ❤️
Ihana kuulla. Näiden viestien lukeminen on ollut niin helpottavaa. Tajuta, ettei ole lainkaan ajatustensa ja omituisuuksinensa yksin. <3
Kiitos tästä❤.
Kiitos. <3
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä erakompi olen. Johtunee työstä, jossa saan päivittäin olla 15 lapsen ja 3 aikuisen seurassa, en vaan jaksa vapaa-ajalla mitään karkeloita. Toisaalta ahdistun kun en sitten tapaa ystäviäkään ja alan kaiken muun hyvän lisäksi pelätä, ettei niitäkään kohta ole kun en aktiivisesti kyläile vaan makaan sohvanmutkassa. Enkä vaan opi että some on ihan nounou silloin kun on väsy. Lamaannus iskee, kun lukee esim. sitä yhtä blogia jonka emäntä jaksaa juontaa markkinoita ja käydä reissuilla ja olla ihana. Että miksen minä vois kanssa jaksaa olla kiinnostunut asioista? Vaikka sitä sen blogia kyllä just kannattaakin lukee koska se sanoo asiat niinku ne on ❤
Mä myös oon huomannu iän vaikuttavan tähän. Sitä oman tilan ja ajan tarvetta tulee entistä enemmän ja ehkä sitä osaa myös vaatia eri tavalla, kun tuntee itsensä paremmin.
Ja ei se emäntä niin kovin reipas ole, työtään vaan tekee… 😀
Tällaiselle bipolaariselle ihmiselle on helppoa samaistua kirjoitukseesi. Kun ei haluaisi olla oman elämänsä uhri, mutta on kuitenkin vähän niinkuin jonkun vieraan voiman vietävissä koko ajan kuitenkin.
Mulle tammikuut ovat aina helpompia kuin marraskuut. Mä saa uutta voimaa siitä joulun pois siivoamisesta ja mulle tammikuu on jo lupaus keväästä, sillä mun jenkinen talvi taittuu jo tammikuussa. Marrasku taas on yleensä pelkkää ylämäkeen kiipeämistä…
Olen aktiivisesti jättänyt instagramin selaamisen kokonaan väliin, sillä mulle tulee siitä uteliaisuudesta lopulta aina vain paha mieli. Tulee tunne, että elämä on jossain muualla ja jotenkin kaikkien muiden luona. Samoin jätän väliin facebookin ja vastaavat. Oma elämä pysyy hallittavan kokoisena, kun on vain ne harvat oikeat sosiaaliset kontaktit, joiden kanssa taplaa. Tulee vähemmän ”annoskateutta” ja enemmän vertaistukea. Tällainen päätös ja elämänsä rajaaminen on tietysti kovin vanhanaikaista, ja sen tehtyään on myös hyväksyttävä, että todennäköisesti jää monesta ”uutisesta” ihan pimentoon. Kestän tämän vaihtoehdon kuitenkin paremmin, kuin sen jatkuvat tunnelmallisten kynttiläkuvien tulvan, kun omalla sohvapöydällä on vain likainen kahvikuppi ja käytetyt sukat…
On vaikeaa uskotella itselleen, että arki se on muissakin talouksissa, eikä vaan meillä. Että ihan samanlaista se on muuallakin. Suo siellä ja vetelä täällä. Joku toinen muistaa täsmällisesti lastensa koulukuvauspäivän, joku toinen tekee pennulleen vain luomuruokaa. Mutta kukaan ei pysty täydelliseen suoritukseen jokaisella sektorilla yhtäaikaa. Kuva yli-ihmisestä rakentuu mielissämme siitä, että jokainen esittelee vain sen timanttinsa kiiltävimmän sivun, vaikka vastakkainen sivu timantista makaisi mutalätäkössä.
Sinä osaat, pystyt ja kykenet!
Ja se kasipuol on arvosanana ihan yhtä ok kuin täysi Kymppikin. Vitosellakin pääsis vielä kokeesta läpi…
Ja se, minkä itsessäni huomaan, on, että kynnys kertoa noista ihan paskoista hetkistä tai siitä ihan jäätävästä sotkusta kotona tai unohtuneesta siitä, tästä ja tosta, nousee koko ajan sitä mukaa, kun näkee jatkuvasti harkitumpia ja mätsäävämpiä sisältöjä. Ja se harmittaa mua. Jotenkin häpeä siitä, että ei ehdi/jaksa/pysty pitämään kaikkea tiptop-kunnossa on ihan valtava. Koska ajatus on, että kaikilla muilla kaikki on viimesen päälle ja me eletään sontaläjässä. Ei se varmaan niin ole, mutta tuntuu siltä.
Mulla on aika ajoin naita paivia, etten ma todellakaan nouse sangysta kuin korkeintaan siirtyakseni viinikaapin kautta sohvalle ja sielta jaakaapin kautta takaisin. Matkatavarana talla reitilla kulkee kirja tai kanny kadessa. Kannylla katselen suomiteeveesta sarjoja (jopa yhden tuotantokauden putkeen) tai sitten enemman ja vahemman viihdyttavia visailuja ja sariiriipaneeleja. Mulle nama epasaannollisen saannollisesti toistuvat paivat ovat itsenilatauspaivia. Yhdesta kolmeen paivaan minkaanlaisia omantunnontuskia tuntematta vetaydyn olemaan lahinna itselleni ja myos itsekseni. Sitten on taas kiva tarttua arkeen.
Mä huomaan tarvitsevani tuollaisia myös. Siis ihan rehellisiä neljän seinän sisällä omien ajatusten ja jonkun viihteen parissa vietettyjä hetkiä. Silloin voi autuaasti unohtaa sadat velvollisuudet ja hoitamatta odottavat asiat.
Tää kulunut syys/talvi ja etenkin marraskuu on ollut sen verran raskas, että se jossain sisällä kupliva elämänilo ja sinnikkyys on hautautunut jonnekin niin syvälle,ettei niitä meinaa löytää. Löysin blogiisi pannariohjeen kautta (kohta syödään :P), ja sieltä tähänn postaukseen. Kiitos molemmista!
Ihanaa, kun löysit mukaan! Tervetuloa! Ja eiks muuten oo aika hyvää pannaria?! 😀