Valtaosan ajasta olen sosiaalinen. Pidän sosiaalisesta kanssakäymisestä ja tarvitsen kontaktia muihin ja samanhenkisiä ystäviä. Joskus joudun kuitenkin skarppaamaan ihan erityisen paljon. Ihan vaan lähteäksi ihmisten ilmoille ja ylipäätään kohdatakseni muita ihmisiä. Toisinaan se tuntuu ylivoimaiselta. Muiden läsnäolo ahdistaa. Joskus pitäisi saada olla ihan rauhassa, ihan omissa oloissaan, vain omien ajatustensa kanssa. Nyt on menossa sellainen hetki.
Eilen pienimmällä tyttärellä oli konsertti. Eli siis kiva juttu, tietenkin. Lapset laulaa ja väliajalla on pullakahvit. Ja silti olisin melkein naulannut varpaani lattiaan mieluummin, kuin lähtenyt ulos omien seinieni sisältä. Lähdin kuitenkin (luonnollisesti), enkä kärsinyt pysyviä vaurioita ja väitänpä vielä, ettei kukaan olisi arvannut, että varttia aiemmin sain työllä ja tuskalla kammettua itseni ulos ovesta. Kotiin päästyäni olin kuitenkin äärimmäisen huojentunut; onneksi aamulla ei tarvitsisi lähteä mihinkään, vaan voisin työskennellä kotona.
Näitä totaalisen yksinäisyydenkaipuun hetkiä tulee suht harvoin, mutta joskus. Näinä päivinä jokainen ihmisääni on hälyä. Jokainen keskeytetty ajatus raastaa ja tekisi mieli räjähtää. Saan tehdä töitä jokaisella solullani, jotta en menettäisi malttiani, kun joku lapsista kysyy täysin arkisesti voiko ottaa kaakaoo. Kaikki ihmiset tuntuvat sietämättömiltä. Olen äkäinen ja epäreilu. Haluaisin parin päivän hiljaisuusretriitin, pitää omat ajatukseni ja viedä ne loppuun keskeytyksettä. Olla hiljaa.
Tiedän, että jo huomenna on vedettävä farkut jalkaan, suittava ripsaria ja askellettava johonkin, missä joku pakottaa tervehtimään. En voi jäädä tähän kauemmaksi. Vaikka haluaisin. Ihan kamalasti. Mennä vielä päiväksi piiloon ja palata sitten entistä ehompana.
Onneksi voin nyt tehdä tarvittaessa töitä täällä, oman sohvani nurkassa, ihan ilman ketään. Onneksi osaan myös vuosien jälkeen nousta ajoissa. Kyllä se tästä taas lähtee, vähitellen.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Pms? Hahhah, mulle on tollekin fiilikselle oma nimitys “mörköolo”. Ja ainakin itselle tuntuu tulevan aika tarkoissa sykleissä..voip olla tosin ihan myös luonteessa.
Kaikki meteli, astioiden kilinä, lasten pienetkin kitinät ja tömisten askelletut portaat on ihan helvettiä silloin. Ihan kuin olis joku aistiyliherkkyys päällä silloin kun möröttää.
Kömmihän pian kolostasi! Tai siis sit kun oot valmis.:)
Sylvia
Joo, toi aistiyliherkkyys mullekin tuli mieleen. Siis jotenkin silloin on varmaan just sellainen olo.
Kyllä mä täältä, pikkuhiljaa… 🙂
Kylläpä on huojentavaa kuulla, että jolla kulla muulla on samanlainen fiilis kuin minulla. Eikä noin yleisesti ottaen, vaan just nyt. Tai noh, viikon tätä on jo kestänyt. En keksi mitään järkipohjaista selitystä tälle. Ystävä totesi, että pitääkin tarkistaa kuun asento. Minä taidan vuorostani tsekata aurinkotuulien voimakkuuden 😉
Mää en kans tiedä, onkohan sillä kuun asennolla jotain tekemistä asian kanssa. Tai jotain henkimaailman juttuja nää vaan taitaa olla. En tiä. Vai onkse vaan se naiseus…? 😉
[…] juuri sen paradoksaalisuus. Olen täälläkin joskus suoraan kertonut, kuinka välillä haluaisin kadota hetkeksi välttyäkseni ihan kaikelta ihmiskontaktilta. Jos kerran todella haluan pysytellä välillä erossa […]