Voi perse. Olen sitten aina inhonnut marttyyrimäistä käytöstä. Tiedättehän. “Keitänkö kahvit?” – Älä toki minun tähden! “Olisitko ottanut vielä?” – Eeei, ei, mitä sitä nyt MINULLE säästämään. Tai jos vaikka ihan randomisti jonkun lapset ei suostuisi yhteiseen valokuvaan ja tämä joku käyttäisi kaiken taitonsa tuottaakseen näille lapsille mahdollisimman syyllisen olon. Kas näin.
Olen aina ajatellut, että marttyyriys on jotain, minkä erityisesti naiset oppivat iän (ja lasten) myötä. Vaan väärässä olen ollut. Näemmä uhriutuva käytös asuu jo visusti kohta 13-vuotiaan tytön sopukoissa. Yksi meillä asuva tuollainen on tässä viime päivinä esittänyt kaikki mahdolliset jeesukselliset oppinsa. Sattuu, ja kukaan ei välitä. Kutittaa, ja kukaan ei välitä. Päivä pilalla, ja kukaan ei välitä. Ai tämänkin tein väärin? Ja taaskaan kukaan ei usko mua!
Uhriutuvaa teiniä pitää ymmärtää, mutta sille ei saa sanoa mitään. Sitä pitää paijata, mutta koskea ei saa. Tukea täytyy ja ymmärtää, mutta ei noin!
Helpointa olisi kai olla puhumatta (ja olematta) ollenkaan. Kieltäytyä kommunikoimasta väärin ja pysytellä vaan hipihiljaa. Edes yhden päivän. Tosin sekään tuskin passaisi. Teinien wikipediassa tällainen käytös todettaisiin todennäköisesti dissaukseksi. Ja, just to let you know, dissaamisesta tulee traumat. Näin mua on informoitu.
On vain yksi syy, miksei kotona homehtuvaa, kaikkea vastustavaa ja ovia paiskovaa teiniä ajeta pakkaseen kasvamaan. Siis sen lastensuojelusyyn lisäksi. Aina joskus, kuukausi- tai jopa viikkotasolla teini yllättää. Se tulee ihan kylkeen kiinni ja on vaan. Kiepsauttaa kädet kaulan ympärille ja antaa hetken nuuskutella sen tukkaa ja muistella, kuinka ihan äsken vielä sen nyrkit oli täynnä nukkapalloja.
Seuraavana aamuna sitä on kuitenkin taas syyllinen kaikkiin maailman epäkohtiin (kynsilakkaa hameessa, huono tukkapäivä, kylmyys) ja ovet paukkuu ihan normaaliin tyyliin.
Onneks toi nukkanyrkki-hetki on (vielä) aina tullut. Ennemmin tai myöhemmin. Vaikka odotellessa se kakara tekiskin mieli viskata pakkaseen. Monta kertaa.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Niin tuttua ? Ja varmasti monelle muullekin!
Huooooh! Välillä on NIIIN kypsä siihen silmien pyörittelyyn…
Hihhii.. juuri tänä aamuna kesken aamupalojen esikoiseni pöydän toiselta puolelta “NOAIJJAA!!!!”-tokaisunsa jälkeen sai havahtumaan että tämä on todellakin alkamassa..
Niitä nukkanyrkkihetkiä odotellessa sitten niin.
Hahaha! Mä olin tolle kohta 13-veelle kans yks päivä, että “hei, sähän oot kohta Facebook-iässä!” Olisit nähny sen ilmeen ja silmien pyörityksen. Ei pal sellaset mammojen some-kanavat nappaa. 😀
Voi sitä hormonihuuruilun määrää.. 😀
No niiinpä! Ja muka omasta nuoruudestaan muistaa, että en mää kyllä tommonen ollu… varmaan paljon pahempi oikeesti. 😀
Ja mistä ne oppii kaikkien superlatiivien käytön!?!? Voi kun olisi itse aikanaan osannut ajatella enemmän niitä nukkanyrkki-aikoja eikä menettänyt hermoja/itsetuntoa/kaikkea omaa osaamistaan niin helposti <3 Rasittavan rakkaita.
Sanos muuta! Kyllä noi nukkanyrkkiajat tulee mieleen valitettavan harvoin… Useimmiten menee hermot. Välittömästi.
Mutta rasittavan rakkaita. Todella. <3