Äitejä ja tyttäriä. - Nakit ja Mutsi

Lupasin ja vannoin. Jos minusta tulee sekä tytön että pojan äiti, kohtelen heitä täysin samalla tavoin. Tasavertaisesti. Odotan heiltä saman verran. En ole epäreilu. En odota tytöstä emäntää ja pojasta autonkorjaajaa. En.

Koin itse teini-ikäisenä, että kohdallani pätivät huomattavasti tiukemmat säännöt, kuin isoveljelläni. Odotettiin siisteyttä, täsmällisyyttä, asiallista käytöstä ja sitä, että asiat oli jämptillä tolalla. Läksyt tehty ja tiskit tiskattu. Samaa todennäköisesti odotettiin veljeltäkin, hänen vaan annettiin herkemmin niistä lipsua. Kun ei jaksa tapella ja se on “kuitenkin vaan poika”. Toista se on sinulla. Sinusta tulee joskus äiti, sinun tulee osata pyörittää perhettä ja arkea. Kaikkea.

Nyt, sekä tyttöjen, että pojan äitinä ajatuksen tasolla olen edelleen sitä mieltä, että vaadin heiltä kaikilta yhtä paljon. Olen yhtä reilu. Siksi tekeekin niin pirun tiukkaa huomata, että käytännössä toimin tiedostamatta toisin. Epäreilusti juurikin tyttöjä kohtaan. Erityisesti esikoista.

Vaikken haluaisi sitä myöntää, odotan vanhimmalta tyttäreltä esimerkkiä pienemmille. Odotan häneltä juuri noita samoja asioita, joita minun niskaani kasattiin parikymmentä vuotta sitten. Annan pojalle helpommin anteeksi, huudan hänelle vähemmän. Vaikka eihän mun pitänyt. Tunnen itseni huonoksi.

Pakko toisaalta tunnustaa sekin, että äidin ja tyttären välinen suhde on täysin ainutlaatuinen. Suhde, jossa lämmin rakkaus ja raivoisa kiukku kulkevat eittämättä käsi kädessä. Äidin korvaan kuiskitaan vielä aikuisenakin ne kipeimmätkin salaisuudet. Tiedostaen, että äiti ymmärtää aina lopulta. Onhan äitikin jonkun äidin tytär. Äidin kanssa otetaan toisaalta yhteen niin, etä tanner tömisee ja kurkkua korventaa. Huudetaan ja riehutaan. Puhdistetaan se ilma, joka toisinaan likaantuu liiasta samankaltaisuudesta. Jota kumpikaan ei mielellään kuitenkaan myönnä.

Niin äideissä, kuin tyttärissäkin eniten ärsyttää liian tutut piirteet. Kun huulilta lipsahtaa “Sä oot aina just tollanen”, olisi useimmiten hyvä kurkata peiliin. Sieltä vastaan tuijottaa joku, joka on myös “just tollanen”. Niin samanlainen, mutta kuitenkin täysin erilainen.

Koska olen itse sekä tytär, että äiti tyttärille, voin sanoa rehellisesti että on kaksi ihmistä, jotka saavat minut sadaosasekunnissa raivoihini. Ehkä ei tule tässä kohtaa yllätyksenä, että kyseessä ovat äitini ja esikoistyttäreni. Kaksi, jotka ovat niin rakkaita, mutta myös tietävät kipukohtani ja osaavat tarvittaessa painaa niistä kipeästikin.

Ei ole aina kovin helppoa olla äiti. Eikä tytärkään. Ehkä on vaan opittava nauttimaan niistä äiti-tytärsuhteen tähtihetkistä ja hammasta purren kestettävä yhteenotot. Ne kun eivät kuulemani mukaan näissä suhteissa lopu koskaan.

Ei kai niiden kuulukaan.

-Päivi-