Mun lapset on ollu entisissä elämissään jotain sirkuskiertolaisia. Tai apinoita. Nuppeja ja nahkoja. Älämölöilijöitä. Ainakin viimepäivien perusteella.
En tiedä miksi toi apinuus on nyt korostunut. Oonko ollut viime aikoina enemmän ajatuksissani, kuin normaalisti, vai ehkä vaan kotona lasten kanssa pidempiä aikoja, kuin “entisessä” arjessa. Mutta jumalauta ne hyppii seinille! Puhuu päällekkäin, makaa päällekkäin, tappelee, kitisee, ämpyilee, naamailee ja on vaan niin… no lapsia.
Mun nuppi ei meinaa nyt millään kestää. Kai nää kaikki uudet kuviot pyörii päässä taukoamatta ja sit ahdistaa, kun ei saa ajatuksilleen rauhaa. Teatterinperhanakin starttailee taas tauon jälkeen ja mites, muistanko vuorosanoja? No vissiin en kauheesti. Hirveesti helpottaa kuitenkin se, että unohdin sunnuntain treenien jälkeen kässärin teatterille, juuri sen hetken jälkeen, kun ohjaaja kehoitti “tankkaamaan tekstiä”. Mä oon sit sen sijaan tankannu kakkua.
Kuva ois niinku ekan duunipäivän aamulta, ku muka kovin kasuaalisti ja rentona siinä poseeraan. Oikeestihan kakoin ehkä vähän housuun.
Mutta hengissä ollaan, vaikka sitten paskat housuissa. Aika hyvin vanhukselta!
-Päivi-
P.S. Ymmärrän kyllä, että postauksessa ei ole päätä, eikä vissiin edes töpöhäntää, mutta ootte kai jo tottunu. Mo!
Hähmitähäh, mikä duuni? Menikömultaohi?
Siis meni. Nyt löytyi. Anteeks! 🙂