Mietin tuossa tänään kotiin kävellessäni, että vuosi alkaa ihan todella olla jo lopuillaan. Reilun viikon kuluttua kilistellään jo uuden vuoden alkamisen kunniaksi ja opetellaan muutama viikko kirjoittamaan päiväyksiin vuosi 2016.
Useamman viikon, ehkä kuukaudenkin ajan olen tiennyt, että viimeistään vuodenvaihteessa asioiden on muututtava. Jo liian pitkään olen puskenut eteenpäin jaksamiseni äärirajoilla. Että kunhan tämän ja tämän saan tehtyä, sitten otan aikaa perheelle. Ystäville. Itselleni.
Eilen se kuitenkin jälleen kerran kirkastui. Ei sitä aikaa tule. Aloitin työt aamukymmeneltä, kävin välillä jouluruokakaupassa ja söin ja hommat huomasin lopettaa iltakahdeksalta. Eikä siinä mitään, aika peruspäivähän tuo. Paitsi että se oli mun vapaapäivä. Samankaltainen, kuin syksyn muutkin vapaat illat ja päivät. Koko syksyn olen hokenut, että kunhan tämän saan tehtyä, niin…
Todellisuudessa kuitenkin kirjat on jääneet lukematta, lenkit kävelemättä, leffat katsomatta ja pullat leipomatta. Kaikki sellainen normaali vapaa-aika viettämättä. Olen vastannut ystävilleni “joo mä koitan”, vaikka olen tiennyt etten jaksa. Ottanut vastaan tarjottuja tilaisuuksia ja töitä, koska niitä olen halunnut tehdä. Olen joutunut kuitenkin sanomaan ei Marja Hintikka Livelle, koska en ole ehtinyt ja tajunnut sanoa ei yhdelle tosi-tv:lle, kun mies ei halunnut. Joutunut tekemään tosi ärsyttäviä valintoja, koska kaikkea ei kuulemma voi saada.
Eikä tosiaan voikaan. Odotan alkavaa joululomaa siitäkin syystä, että tarvitsen aikaa ajatella. Jäsentää ajatuksia ja miettiä omia arvojani. Mikä on minulle tärkeää? Riittääkö, että saa leivän pöytään, vai kiinnostaako myös se, millä tavalla se leipä pöytään tulee.
Tämä syksy on opettanut, että todellisia vaihtoehtoja on oikeasti kaksi. Joko mä hyppään (taas) kohti tuntematonta, ryhdyn freelanceriksi, silpputyötekijäksi ja koitan askarrella toimeentuloni kasaan projektiluontoisesti. Tekisin asioita, joita rakastan ja joiden tekemisessä koen olevani hyvä. Saisin kirjoittaa, luoda, viestiä ja kouluttaa. Voisin määritellä työaikani itse, tehdä limittäin töitä ja perhettä, perhettä ja töitä. Toisaalta saattaisin kahden kuukauden jälkeen nuolla persaukisia näppejäni. Tai sitten en.
Toinen, järkevä vaihtoehto on tietysti jatkaa palkkatyössä myös valmistuttuani. Vakaa perustoimeentulo ja työt maanantaista perjantaihin. Jääminen tarkoittaisi myös kaikkien extraduunien jättämistä. Koska en vaan enää jaksa tehdä kahta työpäivää vuorokaudessa. Ja koska haluan aikaa. Aikaa itselle, aikaa lapsille, aikaa harrastuksille. Elämiselle, tiedättekö?
Ja helvetti sentään, kun tunnen itseni. Kun joka solu huutaa ottamaan harppauksen kohti yhdenlaista unelmatyötä, tekisin vuosisadan virheen jos jättäisin hyppäämättä. Katkeroituisin. Tylsistyisin. Kiukuttelisin. Mutta se kuukausipalkka. Ja lomakertymät. Tasaus, vakaus, varmuus.
Sanomattakin varmaan selvää, että jos olisin lapseton, olisin hypännyt jo. Mutta hemmetin aikuisuus ja vanhemmuus. Pakko ajatella omaa nenäänsä ja pärjäämistään pidemmälle. Sydän on päätöksensä jo tehnyt. Järki haraa vielä vastaan ja saattaa muuttaa koko suunnan vielä loman aikana.
Nyt tarvitsen vain aikaa. Lisää aikaa.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Mulla on nyt sellanen tilanne, että kevääksi on sovittu yksi muutaman päivän kuussa työllistävä projekti ja se yhdistettynä tän vuoden duuneista vielä nostamatta oleviin liksoihin takaa mulle peruselannon n. 5-6 kuukaudeksi. Eli saan nyt olla stressaamatta perustoimintoihin tarvittavasta rahasta, mut sit mä stressaan tilalla siitä, että pitäiskö mun nyt yrittää haalia jostain väkisin lisää duunia, jotten vaikuta laiskalta manaatilta. Vai voisinko mä nyt sit ihan vaan ottaa kevään rennosti ja tehdä töitä sen keskimäärin 1-2 päivää viikossa ja opiskella.
Todellisuushan lienee tietenkin se, että olinpa mä itse asiasta loppujen lopuksi mitä mieltä vaan, niin hommat menee sen mukaan että kuinka paljon duunia on tyrkyllä. Eli teen, jos on ja jos ei oo, niin sit lorvailen. Mut saako sitä aikuinen ihminen lorvailla? Hirvee huono omatunto jo nyt…
Mut siis, itselle tää freelancer-elämä on parasta mitä koskaan on tapahtunut. Elämänlaatu muuttui ihan toiseksi verrattuna vakiduuniin. Mutta ymmärrän kyllä, että kun on lapsia, niin asiat on kovin erilailla.
Voi hiton aikuisuus! Mä ymmärrän tuon huonon omantunnon olon, jos ei haalisikaan tossa tilanteessa enempää duunia. Vaikka olis just maailman paras idea ottaa hiukan iisimmin, kun toimeentulo on turvattu. Ja opiskelu, god damn, se käy kyllä ihan työstä sekin!
Tietyt kuluthan on olemassa aina, vaikka olis lapsetonkin. Tenavat tuo tietysti oman lisänsä, kun syövät ja kuluttavat vaatteita, perhanat, puhumattakaan harrastuksista. Toisaalta, jos oon onnistunu keräämään puolet tuloistani syksyn ajan näistä hajahommista, ehkä voisin kyetä keräämään enemmällä ajalla sen toisenkin puolen.
Tuo elämänlaatu on avainsana. Ihana kuulla rohkaseva kokemus!
Mene vaan tunteella ja fiiliksellä, kun kerran vaan täällä eletään! Ja vähemmälläkin tulee toimeen, kunhan on onnellinen ja aikaa perheelle ja itselle?
Voi niinpä! Ja mä oon aina itse etulinjassa kailottamassa, että pitää kuunnella sydäntään ja tehdä sitä, mitä rakastaa. 🙂
Mä siirryin juuri yrittäjästä palkkaduuniin. Ero sun tilanteeseen kuitenkin siinä, että mun duunin sisältö pysyi samana. Oon kauhean tyytyväinen valintaani, koska: lomat, sairaslomat, työajat, säännölisyys, turvallisuus, organisaatio, työkaverit. Mutta… Ei ole helppoa, etenkään taloudellisesti, siirtyä yrittäjästä takaisin palkalle. Sivuduunina pyöritän yhä satunnaisia omia asiakkaita, mutta silti.
Mun pointti tässä kai oli se, että tiedän ton polttelevan fiiliksen, oon kerran hypännyt itse ja nyt tein hypyn takisin. H i r v e ä n vaikeita valintoja. Tsemppiä!
Tuossa tilanteessa mä ymmärrän tosi hyvin palkkatyöhön siirtymisen. Ja tietty monessa muussakin tilanteessa. Jos työn sisältö pysyttelee jotakuinkin samassa, onhan palkkatyö monin tavoin turvallisempi vaihtoehto.
Ei mikään ihan helpoin valinta, tosiaan… Mutta kaipa se tuosta selkenee, kun hetken ehtii hengähtää. Toivon niin. 🙂
Jos nyt ei ole aikaa levolle, niin myöhemmin on oltava aikaa sairastaa 🙂 Valitettavasti totta. Rauhallista joulun aikaa sinulle, muista rentoutua! <3
Voi, auts! Sinä sen sanoit… ja toi on niin totta. Siksi joku ratkaisu onkin tehtävä, suuntaan tai toiseen.
Kiitos, ihanaa joulunaikaa sinullekin!
No mitä jos kokeilet ensin sitä pelkkää palkkaduunia? Onko helpompi hypätä siitä pois ja jatkaa silpputyötä kuin toisinpäin? Saatko neuvoteltua työpaikasta osittaista hoitovapaata (tai mikä ikinä sen homman nimi nykyään onkaan) kun sulla on ekaluokkalainen? En muista saisko tehdä lyhennettyä päivää vielä tokaluokkalaisenkin kanssa. Toki, toi oikeus on ehkä vasta kun on ollu 6 kk töissä, mutta voihan sitä kysyä. Ite sain 4 kk lämmittelyn jälkeen vihdoin osa-aikasen työn jota teen pääasiassa iltasin kotona (kun lapset nukkuu). Ei tarvii 2 veetä vielä laittaa hoitoon, mutta on silti kontakti, ainakin joskus, aikuisiin ihmisiin ja oma ammatti-itsetunto on vähän paremmalla tolalla. Eli kyllä mäkin yritän säästää ja syödä kakkua samaan aikaan 😀
Hyvää joulua ja entistäkin parempaa uutta vuotta!
Mä oon itseasiassa jo tämän syksyn tehnyt 6-tuntista päivää, luojan kiitos töissä joustettiin, koska muuten en varmaan olis selvinnyt selväjärkisenä. Ja ite olen tietty ampunut itteeni nilkkaan, kun sitä mukaa kun aikaa on vapautunut, olen ottanut lisää hommia muualta. Tää kierre olis nyt just saatava poikki, kun se kuuluisa kynttilä palaa nyt vähän molemmista päistä… 🙂
Ihanaa joulua!
Ootko kokeillut tinkiä 50% työaikaa? Mun entinen työkaveri teki 50% työaikaa ja sivutyönä näperteli koruja, joita teki ja kävi myymässä vapaaviikoilla.
Vaikeita juttuja. Rohkea sä olet joka tapauksessa. Mä olen elänyt viime vuodet (ellen jopa aina) keskittymättä siihen missä juuri mä voisin olla hyvä ja mennä jurnuttanut tätä eloa. Pääpointtina on ollut tienata riittävästi rahaa, joka mahdollistaa normiarjen lisäksi myös suuren intohimoni reissuilun. Musta ei kai olisi koskaan yrittäjäksi tai palkkani sieltä täältä haalijaksi tms., mutta jollain lailla koen kuitenkin olevani hiukan alisuorittaja, mennen sieltä missä tie on pitkä, mutta kapea. 😉 Ihanaa joulua Päivi sulle ja perheellesi!
Sylvia(n joululaulu)
Mä olen niiiin monesti toivonut, että kestäisin olla tuollainen “jurnuttaja”, välittämättä siitä, onko se työ nyt sitten JUST sitä, mikä tuntuu omalta. Hetken kyllä pystyn, mutta aika pian ahdistun. Ja olen myös oppinut, että siinä kohtaa, jos tunnen olevani ihan väärässä paikassa tai työtäni ei arvosteta, alan mennä siitä aidan matalimmasta kohdasta. Siihen asti yleensä kyllä painelen täysillä. 😀
Ihanan mahtavaa ja maukasta joulua Sylvian joululaulun koko perheelle myös mutsilta täältä nakkien joukosta! <3
[…] Kohta onkin edessä taas uudet kuviot ja erilaiset haasteet. Mä uskalsin vihdoin myös tehdä SEN päätöksen. Päätin hypätä. […]