Äitiys rakentuu pikkuhiljaa siitä hetkestä lähtien, kun pissainen tikku paljastaa viivoja yhden sijaan kaksi. Linjavetoja tulee tehtyä esikoisvauvan potkujen tahdissa. Minusta tulee rento, mutta jämäkkä äiti. Suvaitsevainen, mutta aavistuksen tiukka. En pakota, vaan ohjaan lempeästi. Kiellän tiukasti, mutta muistan aina asettua lapsen tasolle.
Hiekkalaatikon reunalla äitiydestä tuli huomaamatonta kilpailua. Puolituttujen äitien kanssa käytiin läpi ristiäistarjoilut (kaikki tein itse), lasten välikausivaatteet (minä kyllä luotan Tickettiin) ja jopa siivoustavat (en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät silitä!). Multikansallisen halpaliikeketjun saumateippaamattomassa haalarissa konttaavan tenavan äitinä jokainen hymistelyn taakse puettu paheksunta iski kuin tikari. En kokenut kuuluvani reippaisiin, punaposkisiin äiteihin, vaan laahauduin vauvakammiostani tukka harjaamatta likaisissa verkkareissa. Ihmettelin, miksi minä olin niin väsynyt, vaikka meillä oli vain yksi vauva. En tainnut vain olla kovin hyvä tässä äitiys-hommassa.
Yksinäisenä, väsähtäneenä ja bataattisosesirkuksen uuvuttamana opiskelijaäitinä opin lopulta kiertämään skarppien silittäjä-äitien valloittamat puistot. Koitin kuitenkin käydä muskareissa ja kerhoissa, koska niin kuului äitien tehdä. Inhosin joka hetkeä.
Yli 10 vuotta ja kaksi vauvaa myöhemmin osaan jo hymähdellä paheksuville silittäjä-äideille. Kuvittelen heidät kivitaloissaan, helmikorvakoruissaan ja polka dot -essuissaan silittämässä miestensä kauluspaitoja. Mä en silitä edelleenkään. Muksujen ulkovaatteissa ei vieläkään ole saumateippauksia. Perhejuhliin uskallan jo ilman huonoa omaatuntoa ostaa pakastepullaa.
Hauskinta tässä on ehkä näin jälkikäteen kuitenkin se, että noilla asioilla on lopulta aika vähän tekemistä itse äitiyden kanssa. Äidillä kun on niin paljon tärkeämpiäkin eväitä lapsen reppuun pakattavaksi, kuin oma kiillotettu sädekehänsä.
Mä olen oppinut hyväksymään sen, että olen monilla mittareilla vähintäänkin keskinkertainen äiti. Saan liikaa raivareita, olen liian väsynyt, en ehdi, enkä jaksa niin paljon, kuin haluaisin.
Viime viikolla keskimmäinen lapsista oli hetken kadoksissa. Lähtenyt kaverinsa kanssa ulos, luvannut tulla tiettyyn aikaan kotiin, eikä vastannut puhelimeen. Huoli nousi pikkuhiljaa ja asettui paínavaksi möykyksi rinnalle. Kävelin edestakaisin, soitin jatkuvasti. Isä hyppäsi autoon ja lähti etsimään poikaa. Itku nousi kurkulle. Mielessä ehti käydä kaikki kammottavimmat skenaariot. Sadaosasekunnin ajan ehdin miettiä, jos joutuisinkin elämään ilman tuota lasta. Kaikki ympärilläoleva kadotti merkityksensä.
Kun poika löytyi, ihan kunnossa kaveriltaan, puhelin äänettömällä, helpotus ryöpsähti itkun ja naurun sekaisena. Toruin tietenkin, mutta rutistin lujaa.
Kaikki turha todellakin menetti merkityksensä. Syökööt eineslihapullia, pelatkoon pleikkaria, jättäkööt takkinsa eteisen lattialle. Kunhan vaan pysyvät tossa. Omina, ihanan luonnollisina itsenään.
Keskinkertaisuus on ihan ok. Kun lapsella on koti, johon tulla. Syli, johon kiivetä. Aikuinen, johon luottaa. Ruokaa ja vaatetta. Kaikki muu on lopulta ekstraa. Koitetaan muistaa se.
Armollista huomista äitienpäivää!
-Päivi-
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Eka postaus jonka luen sulta, ja liikutuin tästä ihan täysin, oot varmasti huippu mamma♡
Voih! Ihana kuulla, kiitos. <3
“Keskinkertaisuus on ihan ok. Kun lapsella on koti, johon tulla. Syli, johon kiivetä. Aikuinen, johon luottaa. Ruokaa ja vaatetta. Kaikki muu on lopulta ekstraa. Koitetaan muistaa se.”
Juurikin näin! 🙂
Noi peruspointit pääsee välillä tässä kaikessa yltäkylläisyydessä unohtumaan. 🙂
Jostain syystä äitien keskuudessa on havaittavissa usein jonkin sortin kilpailua siitä, kuka on parempi tai jopa paras äiti. Äitiyteen suhtaudutaan kauhean mustavalkoisesti: jos ei tee kuten hyvien äitien ajatellaan tekevän, on huono äiti jne. Kaikki me äidit kuitenkin olemme tavallisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme. Jokainen on omanlaisensa äiti ja se on ihan ok. Tästä aiheesta itsekin tulin kirjoittaneeksi tänään blogiini.
Se on just näin. Äitiys on hirveän ristiriitainen aihe. Koskee monia ja jokainen on kuitenkin omanlaisensa. Voi olla tuoreelle äidille tosi hankala muistaa, että jokainen on kuitenkin omalleen paras, eikä toisten tekemisiin kannata itseään verrata.
Niin etta kirjoittaminenko ei ollu sun lajisi? Mieletonta, hyvaa aitienpaivaa varmasti todella upeelle Mutsille!☺
Hahah, no ei se nyt silleen… 😀 Tosin ehkä enemmän, ku numerot.
Ihanaa äitienpäivää sullekin, näin jälkikäteen! 🙂
Kiitos. Kiitos kiitos kiitos.
Eipä mulla muuta. Paitsi toki, että ihan parasta äitienpäivää!
Hih! <3
niin liikuttava , mut niin tutun tuntuinen kirjoitus <3
Huippu hyvää huomista päivää Sinulle PÄIVI !!
Kiitos, Nina. Ja myöhässä samoin sinne. 🙂
Oon uus lukija ja ihan koukussa jo :). Ihana kirjoitus!
Kaikkea hyvää, kuulostat löytäneen asian ytimen!
Mahtavaa, hienoa että oot löytäny nakkikoukkuun! 😀
Keskinkertainen on oikein hyvä. Sellaisiahan me kaikki halutaan olla, kysy vaikka niiltä teineiltä. Samanlaisia kuin muut. Ei liian taiteellisia, ei liian hyviä koulussa, ei liian laihoja, ei liian lihavia. Ei juntteja, muttei mitään pintaliitotrendikkäitäkään. Ihan tavallisia vaan.
Mutta tuota kilpailemista ja vertailemista, äitien välillä tai muutenkaan, en kokonaan kieltäisi tai julkstaisi pahksi ja huonoksi asiaksi. Toki, ei kenenkään elämä saa koostua vain liian korkealle asetettujen vaatimusten tavoitteluun tai sosiaalinen kanssakäyminen toisten arvosteluun. Mutta kilpaileminen ja vertaileminen myös kirittävät hyvässä meitä äitiytemme tiellä. Vertailemalla omia ajatuksiamme toisten ajatuksiin me löydämme pikku hiljaa niitä omia periaatteitamme, ne omat tärkeimmät kasvatusperiaatteemme vaikka. Olla eri mieltä, edes hiljaa mielessään, vahvistaa äiti-identiteettiämme ihan yhtä lailla kuin se kuorossa kailotettu oodi silittämiselle. Pikkuhiljaa menopimme luottamaan siihen omaan ajatukseemme.
Ja se lasten vertaileminen keskenään. Hyvä juttu sekin noin pohjimmiltaan. Sillä kun kuulet kalle-eerikan jo maistaneen soseita / ajavan polkupyörää ilman apupyöriä / osaavan kirjoittaa oman nimensä / uivan ilman kellukkeita / nukkuvan vain yhdet päiväunet jne. saat kuin huomaamattasi, riippumatta siitä kuinka paljon jutut sinua ärsyttävät, uusia ajatuksia siitä, mihin lapsesi seuraavat kehitystavoitteet tähdätään. Ehkä täytyykin kokeilla meidänkin…
Hyvää äitienpäivää!
Joo, oon tavallaan samaa mieltä. Ja toisaalta taas en. 😀
Mä en itse haluais ajatella äitiyttä varsinaisesti tavoitteellisena asiana. No silleen tietysti, että tavoitteena on kasvattaa fiksuja, pärjääviä ihmisiä, jotka kykenee rakastamaan. Siinähän sitä tavoitetta jo onkin. 😀
Lasten kehityksen vertailu on väistämätöntä, samoin kuin jossain mielessä äitiyden. Itse osaa jo suodattaa turhia juttuja ja on omalla tavallaan äitiydessään varma, ettei välitä ihan joka asiasta. Tuoreelle äidille joka puolelta tulevat “vaatimukset” voi olla liikaa. Jos yrittää kaikkensa ja silti tuntuu, ettei riitä. Siihen ehkä toivoisin sitä armollisuutta itse kullekin. 🙂
Niin just! Just näin! Go Päivi! Keskinkertaisesti, suurpiirteisesti, rennolla otteella, sopivan jämäkästi ja hirmuisesti rakastaen. Se riittää. <3
Erittäin hyvin kiteytetty! <3 Hyvä me perus-mutsit! 😀
Olikin tosi ihana teksti! Mä oon vähän sellainen laiska äiti, vola nousee joskus herkästikin enkä osaa tehdä ranskanlettejä ynmä muuta ynnä muuta.. Mut ehkä se tästä ja lapset toivottavasti kestää myös!