… yksi muuttohalukas esiteini.
Ollaan saavutettu piste, jossa yhteiset vapaapäivät alkavat riitelyllä, jatkuvat tappelulla ja päättyvät seinistä kaikuviin perkeleisiin. Lapsella on tunnekuohuja, ymmärrän. Lapsi kasvaa, ymmärrän. Lapsi purkaa epävarmuuttaan minuun, ymmärrän. Paitsi kun en millään jaksais ottaa vastaan tota sontakasaa, jonka se mun päälle viskaa päivittäin. Ugh.
Lapsi on erityisen herkkä, ilmiselvästi myös fyysisesti. Tuhottomaan kipukohtaukseen tarvitaan jotakuinkin sisaruksen ohikävelystä aiheutuva tuulenvire, ja loppuilta voidaankin valtoimenaan vollottaa, kun sattuu. Jonka jälkeen vollotetaan siitä, kun ketään ei kiinnosta hänen kiputilansa tarpeeksi. Onhan se nyt ambulanssin paikka, jos tulee vaikka mustelma. Saati, jos jalkaan sattuu telinevoimistelussa, mihin hänet on muuten pakotettu.
Raivokohtaukseen voi olla aiheena yhtä hyvin lagaileva puhelin, kuin se, että all inclusive täysihoitolassamme ei ole tarpeeksi hyvää leipää. Raivokohtaus päättyy aina hillittömään vollotukseen ja tunteikkaisiin hyvästeihin, koska mehän emme välitä hänestä.
Tiettyyn pisteeseen asti jaksan näitä hommia huumorilla. Mutta joskus ei vaan pidä pinna ja huomaan heittäytyväni 11-vuotiaan tasolle. Äsken, kun minulle dramaattisesti kiljuttiin, että olen pilannut teiniyksilön syysloman, teki mieli napauttaa vastineeksi, että sinäpäs olet pilannut mun koko elämän. Onneksi pidin kerrankin turpani kiinni. Taitaa nuo esiteinikuohut olla ihan tarpeeksi rankkoja ilman vittuilevaa mutsiakin.
Oisko joku voinu, vaikka jo siinä siitosvaiheessa, varottaa, että niistä kapaloiduista nyyteistä kasvaa tollasia. Ihan oikeita ihmisiä.
-mutsikriisissäkipuilevaPäivi-
Kuvat lainassa.
En voinut olla nauramatta. Meillä painitaan samojen asioiden kanssa. Aina ei todella tiedä itkiskö vai nauraisko. Ja aina ei vaan jaksa. Ehkä niistä kuitenkin kasvaa vielä säädyllisiä ihmisiä? Mä elän vielä sen toivossa.
Kyllä pakko on uskoa, että niistä vielä suht normaaleja tulis. Tulihan meistäkin! Vai…?! 😉
Kymmenen vuoden päästä edessä siis vähän eri uhmajutut kun nyt. 😀
Oi kyllä! Nuo pirulaiset osaa tossa kohti pistää jo vastaan, sivaltavat sanoilla aika taidokkaasti, pikku perhanat. Onneks meillä vanhemmilla on aina käytössä superkortti “kohta lähtee puhelin!”. 😀
Hahhah, kyllä! “Puhelin pois” tepsii aina!
Mutta kyllä, olen itsekin havainnut armaassa esikoisessani aivan uudenlaista tunneherkkyyttä. Välillä se on ihan helvatan raivostuttavaa, välillä taas tekee mieli rutistaa pieni esiteini syliin kun se on niin liikkis.
Onneksi itsellänikin oli aika tuulinen murrosikä. Pystyn jotenkin symppaamaan. En sano, että aina. 😉
Tuo on varmasti aika toimiva nykyaikana! 😀
Voi juma tota “sinäpäs olet pilannut mun koko elämän”, repesin! 😀 Onneks toi meidän on vielä noin pieni, niin mä ehdin kasvaa kanssa henkisesti ennen tuota murrosikää. Or not.
Jouduin kuule ihan yhden ylimääräsen kerran nielasemaan, että livauttanu sitä suustani. Ugh.
Kyllä murrosikään aikamoinen zen-tila tarvitaan, ilmiselvästi. Kandee alkaa jo nyt ottaa joogamatolta vauhtia. 😀
No nii ja entäs tää sitte kun The Teini ensin pamauttaa ovensa kiinni nii et taulutkin tippuu seiniltä, koirat karkaa sängyn alle ja kissat pissii nurkkiin; tulee sitten sieltä about viiden minsan päästä ulos täynnä hymyä ja aurinkoa…
Minä ÄITI, en ehtinyt siinä välissä edes vielä hiiltyä…Hhhmmpph…
Pikkasen vauhtia pois et tää kalkkis ehtis ees siihen raivoon mukaan, pliis!
Hahaha, legendaarista!!! 😀
Meillä on kaksi (vasta) ohittanut tuon vaiheen suht helpostikin muistaakseni sillä koin että se teinivaihe (17-19v) oli raskaampi. Silloin sai katsella nakkelevia niskoja ja silmiään pyörittäviä teiniprinsessoja jotka tiesi kaikesta kaiken ja minä en kalkkiksena kuulemma mitään. Tsemiä pulttibois-penskojen kera, pian ne muuttavat onneksi pois kotoa…
Uuuuh… ou nou. Mä oon ite lähteny jo 16 veenä kotoa, joten oon kai säästäny mutsiani sillon tolta pahimmalta. Heh. Kunpa vaan nyt pää kestäis nää kaikki peräkkäiset teinarit…
mahtavaa tekstiä ja niin elämän makuista ja totta. Täällä ollaan jo siinä vaiheessa teiniperheen elämää, että luin tätä ääneen omalle murulle ja nauroimme miten todellista tää on täälläkin ollut. Tsemppiä siis teille zen-tilan tavoitteluun. Mä luulen, että kyllä niistä ihmisiä kasvaa <3
Voi apua. Toivottavasti meidänkin neiti joskus vielä nauraa tälle. (tai ihan mille tahansa itseään koskevalle… juuri nyt se tuntuu aika vaikeelta…)
Mut kyl mäkin luotan, että jonkin sortin ihmisiä noista tulee. Ku vaan ite selvii tervejärkisenä… 😉
Ai ku kiva. Mä, kun ajattelin, että tää kaks veen uhma on pahinta ikinä. Noita aikoja siis odotellessa. 😀
Joo… tää on ny vähän erilaista ku sillon. Ku pirulaiset osaa jo sanoo aika ikävästi vastaan. :/
Lähetän sulle täältä virtuaalihalin, tsemppistä, komppista ja mitä vaan mikä pidentäisi pinnaa! Meillä on samanikäinen esikoinen ja jännityksellä odotan, milloin tuo vaihe puskee täysillä pintaan… Oireita on jo havaittavissa. Esim. “Ihan sama”, vastauksena kaikkeen…;) Tällä hetkellä hermoja koettelee kuitenkin enemmän uhmakas pikkuveli, mistä tarinaa viimeisimmässä blogipostauksessani.
Kiitos, kyllä tuntuis että tsemppiä just nyt tarvitaan! Onhan noita uhmia monen moisia, koitetaan selvitä hengissä. 😉
I feel ya , I FEEL YA . Tsemppiä sinnekin!
Tsemppiä kans! Huoh…
Meillä 15 vee ei ole onnistunut vielä moista murkkua itselleen kehittämään. Kohta varmaan odotettavissa. Sillä on vaan tosi ärsyttävä tapa olla sellainen jälkiviisas ja pikkuvanha tyyliin:
Ootteko te taas unohtaneet jääkaappiin jotain mikä pitää heittää pois? Eiks nää kannattaisi heti pestä pois kun niitä on käyttänyt? Voitaisko me tänään tehdä jotain “tuoretta” ruokaa. Huoh!
Tää tarkoittaa ihan vaan sitä, että sillä likalla taitaa olla liian vähän tekemistä.
Saapahan ottaa enemmää osaa kotitöihin ja varmaan ruveta käymään enemmän kaupassakin hakemassa niitä tuoreita aineksia, tai tekemään itse enemmän ruokaa 😉
Tai jos ei sille tuukaan?! Ei kai kaikille tuu niin hirveesti. Mut sit on näitä, joille tulee muidenkin puolesta. Aaaargh ja phuuuuh!
Kuulostaa jotensakkin tutulta!
nim. 2 murkkua ja yks esimurkku ja yks 7v jolla kestouhmis.
Uuuuuh! En kadehdi! :/ Tsemppiä!!!
Millon toi murkkuikä ja “mä vihaa sua-sä oot pilannu mun elämä”-mantra loppuu???
Mun 43v, tytär 21v. on just ilmottanu ettei sitte tuu kutsua häihin,(toistaiseksi fiktiivisiin) enkä tule koskaa näkemään (toistaiseksi fiktiivisiä) lapsenlapsia.
Hyvä kiristää jo etukäteen…Mä vaan en jaksais 🙁
Ai saakeli! Mut musta tuntuu, että toi äidin ja tyttäre välinen suhde on sellanen ikuinen taistelutanner… nimim. Kokemus puhuu… 😉
Tervetuloa kerhoon! Meillä noita tyyppejä löytyy kaksi…. Tällä hetkellä onneksi vähän seesteisempi hetki draamailussa.
Ou gaad! Mä en uskalla ajatella, mitä tulis jos noita olis kaks. Yhdenkin kanssa meinaa irrota pää. Ja onhan meil sit kuus vee… kuningsvuosi ja sillai. Seesteisempää odotellessa. 😉